Challenges
Datasets
Workspaces
Papers
Discussions
Leaderboard
Log inSign up
Challenges
Datasets
Workspaces
Papers
Discussions
Leaderboard
Blog
Job Board
Q3AS

© 2026 Aqora Quantum S.A.S.

TermsPrivacyLegal Notice

Numerical simulation of Bose–Einstein condensates using discrete exterior calculus

Markus Kivioja

Published Jan 1, 2026• 0 citations
OpenAlex

Abstract

Numeeriset simulaatiot ovat välttämättömiä Bosen–Einsteinin kondensaattien (BEC) tutkimuksessa, mutta ne vaativat paljon laskentaa. Väitöskirjan viidessä alkuperäisartikkelissa kehitetään numeerisia ratkaisijoita, jotka nopeuttavat simulaatioita ja parantavat niiden fysikaalista tarkkuutta ja luotettavuutta. Kondensaattien aikakehitystä kuvaava Grossin–Pitaevskiin yhtälö (GPE) diskretoidaan paikan suhteen diskreetin ulkoisen laskennan avulla. Siinä katkaisuvirhe sisältyy diskreetteihin Hodgen tähtioperaattoreihin. Tämä mahdollistaa tavanomaista kuutiohilaa edistyneemmät diskretointirakenteet. Tätä varten tutkitaan kuutta luonnollista kiderakennetta. Niistä kuutiohila tuottaa sekä vähiten tarkat että laadullisesti epäluotettavimmat tulokset. Kuutiohilalla simuloitu jättipyörre jakautuu symmetrialla, joka on ristiriidassa Bogoliubov-analyysin fysikaalisten ennusteiden kanssa. Isotrooppisemmat hilat, erityisesti tilakeskinen kuutiollinen hila ja sen typistetyn oktaedrin muotoinen duaalihila, toistavat ennustetun jakautumissymmetrian. Aikadiskretointiin käytetään eksplisiittistä leapfrog-menetelmää. Sen laskentakustannukset ovat alhaiset myös epätriviaaleilla hiloilla. Menetelmä säilyttää hiukkasmäärän ja kokonaismagnetoituman, mikä mahdollistaa luotettavat pitkän aikavälin simulaatiot. Ratkaisijat toteutetaan grafiikkasuorittimilla (GPU). Datan asettelu ja muistipääsyt suunnitellaan yhdessä diskretointirakenteiden ja laitteen muistihierarkian kanssa. Toteutus saavuttaa enimmillään 152-kertaisen nopeutuksen keskussuorittimella (CPU) ajettavaan viitetoteutukseen verrattuna ja skaalautuu usealle GPU:lle. Spinori- GPE:t muotoillaan myös uudelleen Cattaneo-tyyppisen hyperbolisen relaksaatiotermin ja liike-energian korjausoperaattorin avulla. Tämä lieventää tiukkoja parabolisen kaltaisia aika-askeleen stabiiliusrajoituksia ja parantaa suorituskykyä edelleen enimmillään kaksinkertaiseksi. Menetelmiä sovelletaan skalaarija spinorikondensaattien topologisiin defekteihin (virheisiin): jättipyörteisiin, puolikvanttipyörrerenkaisiin eli Liisan renkaisiin, kvanttisolmuihin ja skyrmioneihin. Simulaatiot tukevat Liisan renkaan ensimmäistä kokeellista havaintoa Bosen–Einsteinin kondensaatissa.

Related papers

Quantum dynamics of the parabolic model

Jaakko Lehto

Kvanttimekaniikan teoriassa suljettuja, ympäristöstään eristettyjä systeemejä koskevat tulokset ovat hyvin tunnettuja. Eräs tärkeä erityispiirre tällaisille systeemeille on, että niiden aikakehitys on unitaarista. Oletus siitä, että systeemi on suljettu, on osaltaan tietysti vain yksinkertaistus. Käytännössä kaikki kvanttimekaaniset systeemit vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa ja tästä johtuen niiden dynamiikka monimutkaistuu oleellisesti. Kuitenkin tietyissä tapauksissa systeemin aikakehitys voidaan ratkaista, ainakin approksimatiivisesti. Tärkeimpinä esimerkkeinä on ympäristön joko nopea tai erittäin hidas muutos kvanttisysteemin ominaiseen aikaskaalaan verrattuna. Näistä erityisesti jälkimmäinen on käyttökelpoinen oletus monissa fysikaalisissa tilanteissa. Tällöin voidaan suorittaa niin sanottu adiabaattinen approksimaatio. Sen mukaan systeemi, joka on aikakehityksen generoivan Hamiltonin operaattorin ominaistilassa, pysyy vastaavassa ominaistilassa ympäristön muuttuessa äärettömän hitaasti, mikäli systeemin eri energiatasot eivät leikkaa toisiaan. Todellisissa tilanteissa muutos ei tietenkään voi olla äärettömän hidasta ja myös energiatasojen leikkaukset ovat mahdollisia, jolloin tapahtuu transitio eri ominaistilojen välillä. Energiatasojen leikkauksilla on oleellisia vaikutuksia erittäin monissa fysikaalisissa prosesseissa ja niitä kuvaamaan on luotu monia malleja kvanttimekaniikan alkuajoista lähtien aina tähän päivään saakka. Nykyinen teknologinen kehitys on avannut uudenlaisen mahdollisuuden ilmiön kokeelliseen varmentamiseen ja hyödyntämiseen. Tämän vuoksi kyseisten mallien dynamiikan ja erityisesti energiatasojen useiden peräkkäisten leikkausten aiheuttamien koherenssi-ilmiöiden selvittäminen on tärkeää. Tässä työssä käsitellään kvanttimekaanisia kaksitasosysteemejä, joissa esiintyy energiatasojen leikkauksia sekä niiden pitkän aikavälin dynamiikkaa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin kahteen tiettyyn malliin. Näistä ensimmäinen, Landau-Zener -malli, on tunnetuin ja sovelluksissa käytetyin malli. Kuitenkin erityisen mielenkiinnon kohteena on niin kutsuttu parabolinen malli, jolle johdetaan eri approksimaatioita käyttäen asymptoottiset transitiotodennäköisyydet eri tilojen välille. Näitä verrataan numeerisiin tuloksiin.

•Jan 18, 2010•1 citation

Vorteksiklusterit ja topologiset defektit harvoissa Bose-Einstein kondensaateissa

Pietilä, Ville

Bose-Einstein -kondensaatio onnistuttiin toteuttamaan kokeellisesti ensimmäisen kerran vuonna 1995, jonka jälkeen näitä tarkasti kontrolloitavia kvanttisysteemeitä on tutkittu runsaasti sekä kokeellisesti, että teoreettisesti. Bose-Einstein -kondensaatit tarjoavat mahdollisuuden mallintaa tarkasti vuorovaikuttavaa monihiukkassysteemiä lähtien perusperiaatteista. Bose-Einstein -kondensaation vaihekoherenssi ilmenee makroskooppisissa pituusskaaloissa esimerkiksi topologisina defekteinä, joita ovat muun muassa kvantittuneet vorteksit. Alkalimetalliatomien muodostamat kondensaatit voivat olla joko spinpolarisoituneita tai koostua useista eri spintiloista. Tässä diplomityössä tutkitaan stationaarisia vorteksiklustereita sekä skalaari-, että spinorikondensaateissa. Hyvin matalissa lämpötiloissa termisen kaasun osuus voidaan jättää huomiotta ja kondensaattia voidaan kuvata järjestysparametrilla, joka määräytyy Gross-Pitaevskii -yhtälöstä. Lisäksi työssä tutkitaan topologisia kysymyksiä liittyen systeemin globaaleihin symmetrioihin. Stationaaristen vorteksiklustereiden vakautta pannukakunmuotoisissa kondensaateissa on tutkittu aikaisemmin osin ristiriitaisin tuloksin. Tssä työssä tehdyissä numeerisissa laskuissa havaittiin, että ristiriitaisuuden aiheutti klustereiden dynaamisen vakauden riippuvuus kondensaatin atomien välisen vuorovaikutuksen voimakkuudesta sekä kaasun vangitsevaa loukun epäsymmetrisyydestä. Stationaariset klusterit havaittiin energeettisesti epävakaiksi, mutta klusterit joilla kokonaiskulmaliikemäärä on nolla, tulevat dynaamisesti vakaiksi epäsymmetrisissä loukuissa riittävän vahvasti vuorovaikuttavissa kondensaateissa. Pannukakunmuotoisissa spinorikondensaateissa löydettiin vastaavia stationaarisia vorteksiklustereita, jotka koostuvat ytimettömistä vortekseista.

•Jan 1, 2006•0 citations

Vorteksidynamiikka Bose-Einstein -kondensaateissa äärellisissä lämpötiloissa

Möttönen, Mikko

Satyendra Nath Bose ja Albert Einstein ennustivat Bose-Einstein -kondensaation vuorovaikuttamattomille bosonisille hiukkasille vuonna 1924. Alalla koettiin läpimurto vuonna 1995, jolloin saatiin aikaan ensimmäiset kokeelliset realisaatiot Bose-Einstein -kondensaateista harvoissa alkalimetalliatomeista koostuvissa kaasuissa. Löydöstä myönnettiin fysiikan Nobel palkinto vuonna 2001. Tässä diplomityössä tutkitaan numeerisesti äärellisen lämpötilan vortek-sidynamiikkaa radiaalisesti loukutetussa, heikosti vuorovaikuttavassa kondensaatissa. Numeeriset menetelmät, joilla integroidaan termiseen kaasuun kytköksissä olevaa Gross-Pitaevskii -yhtälöä, on esitelty seikkaperäisesti. Vorteksin prekession kulmataajuus ja säde laskettiin äärellisessä lämpötilassa ja verrattiin nollalämpötilalaskuihin, joissa käytettiin samaa kondensoituneiden atomien lukumäärää. Termisen kaasun vaikutukset vorteksin dynamiikkaan olivat havaittavissa, mutta ne eivät kääntäneet prekession suuntaa, eli tämän työn pohjalta ei voida vielä väittää, että vorteksi stabiloituisi termisen kaasun vaikutuksesta. Voi kuitenkin olla mahdollista, että ottamalla huomioon energiaspektrin diskreettisyyden ja hiukkasvaihdot kondensoituneen ja kondensoitumattoman kaasun välillä vorteksi itseasiassa stabiloituu, mutta tämän tutkiminen jää tulevaisuuteen.

•Jan 1, 2002•0 citations

Kohti uutta todellisuuskäsitystä – kvanttimekaniikka ja termodynaaminen energiavirta

Tarja Kallio-Tamminen

Termodynamiikan yksinkertaisia ja yleispäteviä perusperiaatteita voidaan soveltaa luonnontutkimuksessa monilla eri alueilla. Albert Einstein totesi vuonna 1949, että termodynamiikka on kattavista fysikaalisista teorioista ainoa, jota ei varmasti tulla koskaan hylkäämään. Termodynamiikan toinen pääsääntö hallitsee kaikkia palautumattomia,irreversiibeleitä, prosesseja. Tieto siitä, että lämpö ja energia ylipäätään siirtyvät aina korkeammista arvoista kohti matalampia, koskee myös mikroskooppisten hiukkassysteemien kehitystä. Tilastolliseen mekaniikkaan perustuva termodynamiikka ei kuitenkaan perinteisessä muodossaan sisällä riittäviä välineitä mikroskooppisten järjestelmien kuvaamiseen. Se pitäytyy todellisuuskuvailussaan suljettuihin hiukkassysteemeihin, kun taas hiljattain muotoiltu avointen järjestelmien tilastollinen mekaniikka tarkastelee todellisuutta energiamaisemana, jonka tiheyserot pyrkivät virtausten myötä tasoittumaan. Tämä energian ja vaikutuksen käsitteisiin perustuva kokonaisvaltainen kuvaus tarjoaa tarkastelunarvoisen kehikon, jossa entropian kasvu voidaan sovittaa yhteen evoluution ja yhä mutkikkaampien rakenteiden syntymisen kanssa. Myös monet kvanttimekaniikan keskeiset tulkintaongelmat aina mittausongelmaa myöten saavat uutta valaistusta.

Tieteessä tapahtuu•Jan 1, 2011•0 citations

Neutrino density matrix formalism derived from Kadanoff-Baym equations

Harri Parkkinen

Edetessään väliaineessa neutriinojen ja materian välillä tapahtuu kahdenlaisia törmäyksiä: koherentteja ja epäkoherentteja törmäyksiä. Koherentit törmäykset aiheuttavat taustapotentiaalin, joka muuttaa neutriinojen ominaisenergioita. Epäkoherentit törmäykset aiheuttavat puolestaan kvanttivaimennustekijöitä, jotka vaikuttavat neutriinotilojen dynaamiseen kehitykseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan relativististen neutriinojen sekoittumista kuvaavan formalismin johtamista kvanttikenttäteoriaan pohjautuvista lähtökohdista. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle Schwinger-Keldysh yhtälöstä, josta johdetaan yleiset Kadanoff-Baym (KB) yhtälöt Wigner-avaruudessa. KB-yhtälöt ratkaistaan käyttäen koherenttia kvasihiukkasapproksimaatiota (cQPA). cQPA-mallista seuraa, että systeemin faasiavaruudessa esiintyy täysin uudenlaisia koherenssikuoria, jotka voidaan tunnistaa sisältävän informaatiota ei-lokaalista kvanttikoherenssista. Tutkielmassa siis tarkastellaan kuinka neutriinoille voidaan johtaa liikeyhtälöt, jotka huomioivat kvanttikoherenssin ilman lisäoletuksia. Johdettujen liikeyhtälöiden avulla voidaan laskea koherenttien neutriinotilojen välistä sirontaa, johon tämänhetkiset mallit eivät kykene. Lisäksi näiden liikeyhtälöiden avulla voidaan johtaa neutriinojen tiheysmatriisiformalismi yleisemmistä lähtökohdista kuin mitä on aikaisemmin tehty.

•Jan 1, 2020•0 citations

Comparison of Monte Carlo methods for non-Markovian systems

Kimmo Luoma

TURUN YLIOPISTO Fysiikan ja tähtitieteen laitos LUOMA, KIMMO Ei-Markovisten Monte Carlo menetelmien vertailu Pro gradu, 103 s., 18 liites.Fysiikka Toukokuu 2010 Suljettu kvanttisysteemi on täydellisesti eristetty muusta maailmankaikkeudesta. Tällaisen systeemin aikakehitys on unitaarista.Luonnollisesti tämä on vain hyödyllinen approksimaatio.Käytännössä kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia systeemejä.Avoin systeemi on systeemi joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.Tämä vuorovaikutus johtaa siihen että systeemin ja ympäristön tilat kietoutuvat toisiinsa ja aikakehitys ei ole enää unitaarista.Ei-unitaarinen aikakehitys aiheuttaa dissipaatiota ja dekoherenssia mikä johtaa siihen, että kvanttisysteemi menettää kvanttiominaisuutensa.Joissakin tapauksissa voidaan approksimoida, että avoin systeemi ei muista aikaisempaa tilaansa ja tällöin sanotaan, että se on Markovinen.Kun tätä approksimaatiota ei voida tehdä on systeemi ei-Markovinen.Ei-Markovisuus on ominaisuus jonka käsittely on hankalaa ja tunnetaan vain muutamia systeemejä, jotka voidaan ratkaista analyyttisesti.Tämän lisäksi myös niiden simuloiminen on vaikeaa, sillä yksinkertaiseen Markoviseen tapaukseen kehitetyt menetelmät eivät toimi.Tässä työssä esitellään avointen kvanttisysteemien teoriaa Markovisille ja ei-Markovisille systeemeille, esitellään joitakin Monte Carlo-simulaatiomenetelmiä Markovisille systeemeille ja verrataan numeerisesti kolmen erilaisen ei-Markovisille systeemeille suunnitellun Monte Carlo menetelmän suorituskykyä.Menetelmät joita tutkitaan ovat Non-Markovian Quantum Jump (Phys.Rev. Lett.100, 180402), Doubled Hilbert Space (Phys.Rev. A 59, 1633) ja Tripled Hilbert Space (Phys.Rev. A 70, 012106) .Em. menetelmien suorituskykyä verrataan mittaamalla CPU-ajan kulutusta, tietokoneen muistin kulutusta ja menetelmien tarkkuutta suoritettaessa simulaatioita yksinkertaisilla kvanttioptisilla systeemeillä.Lisäksi tutkitaan millaisen fysikaalisen tulkinnan NMQJ, DHS ja THS menetelmät antavat ei-Markovisen systeemin dynamiikalle ja miten eri menetelmät kuvaavat systeemin muistia.Numeerinen vertailu osoitti, että NMQJ on huomattavasti tehokkaampi kuin DHS ja THS mitattuna muistin ja CPU-ajan kulutuksella.Tarkkuudessa ei ollut suuria eroja, mutta simulaatiot antoivat viitteitä siitä, että NMQJ-menetelmän avulla on mahdollista saavuttaa haluttu tarkkuus laskennallisesti edullisemmilla parametrivalinnoilla kuin DHS-ja THS-menetelmillä.Simulaatioita tehdessä korostui, että NMQJ-menetelmä oli yksinkertaisempi käyttää kuin DHS ja THS johtuen siitä, että systeemin Hilbertin avaruutta ei tarvitse laajentaa.Samasta syystä NMQJ-menetelmä antaa myös selkeämmän fysikaalisen kuvan ei-Markovisesta muistista kuin DHS ja THS, sillä näissä menetelmissä ei-Markovisen muistin kuvaamiseen tarvitaan ylimääräisiä kvanttitiloja.

•Sep 27, 2011•0 citations
Numeeriset simulaatiot ovat välttämättömiä Bosen–Einsteinin kondensaattien (BEC) tutkimuksessa, mutta ne vaativat paljon laskentaa. Väitöskirjan viidessä alkuperäisartikkelissa kehitetään numeerisia ratkaisijoita, jotka nopeuttavat simulaatioita ja parantavat niiden fysikaalista tarkkuutta ja luotettavuutta. Kondensaattien aikakehitystä kuvaava Grossin–Pitaevskiin yhtälö (GPE) diskretoidaan paikan suhteen diskreetin ulkoisen laskennan avulla. Siinä katkaisuvirhe sisältyy diskreetteihin Hodgen tähtioperaattoreihin. Tämä mahdollistaa tavanomaista kuutiohilaa edistyneemmät diskretointirakenteet. Tätä varten tutkitaan kuutta luonnollista kiderakennetta. Niistä kuutiohila tuottaa sekä vähiten tarkat että laadullisesti epäluotettavimmat tulokset. Kuutiohilalla simuloitu jättipyörre jakautuu symmetrialla, joka on ristiriidassa Bogoliubov-analyysin fysikaalisten ennusteiden kanssa. Isotrooppisemmat hilat, erityisesti tilakeskinen kuutiollinen hila ja sen typistetyn oktaedrin muotoinen duaalihila, toistavat ennustetun jakautumissymmetrian. Aikadiskretointiin käytetään eksplisiittistä leapfrog-menetelmää. Sen laskentakustannukset ovat alhaiset myös epätriviaaleilla hiloilla. Menetelmä säilyttää hiukkasmäärän ja kokonaismagnetoituman, mikä mahdollistaa luotettavat pitkän aikavälin simulaatiot. Ratkaisijat toteutetaan grafiikkasuorittimilla (GPU). Datan asettelu ja muistipääsyt suunnitellaan yhdessä diskretointirakenteiden ja laitteen muistihierarkian kanssa. Toteutus saavuttaa enimmillään 152-kertaisen nopeutuksen keskussuorittimella (CPU) ajettavaan viitetoteutukseen verrattuna ja skaalautuu usealle GPU:lle. Spinori- GPE:t muotoillaan myös uudelleen Cattaneo-tyyppisen hyperbolisen relaksaatiotermin ja liike-energian korjausoperaattorin avulla. Tämä lieventää tiukkoja parabolisen kaltaisia aika-askeleen stabiiliusrajoituksia ja parantaa suorituskykyä edelleen enimmillään kaksinkertaiseksi. Menetelmiä sovelletaan skalaarija spinorikondensaattien topologisiin defekteihin (virheisiin): jättipyörteisiin, puolikvanttipyörrerenkaisiin eli Liisan renkaisiin, kvanttisolmuihin ja skyrmioneihin. Simulaatiot tukevat Liisan renkaan ensimmäistä kokeellista havaintoa Bosen–Einsteinin kondensaatissa.
Kvanttimekaniikan teoriassa suljettuja, ympäristöstään eristettyjä systeemejä koskevat tulokset ovat hyvin tunnettuja. Eräs tärkeä erityispiirre tällaisille systeemeille on, että niiden aikakehitys on unitaarista. Oletus siitä, että systeemi on suljettu, on osaltaan tietysti vain yksinkertaistus. Käytännössä kaikki kvanttimekaaniset systeemit vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa ja tästä johtuen niiden dynamiikka monimutkaistuu oleellisesti. Kuitenkin tietyissä tapauksissa systeemin aikakehitys voidaan ratkaista, ainakin approksimatiivisesti. Tärkeimpinä esimerkkeinä on ympäristön joko nopea tai erittäin hidas muutos kvanttisysteemin ominaiseen aikaskaalaan verrattuna. Näistä erityisesti jälkimmäinen on käyttökelpoinen oletus monissa fysikaalisissa tilanteissa. Tällöin voidaan suorittaa niin sanottu adiabaattinen approksimaatio. Sen mukaan systeemi, joka on aikakehityksen generoivan Hamiltonin operaattorin ominaistilassa, pysyy vastaavassa ominaistilassa ympäristön muuttuessa äärettömän hitaasti, mikäli systeemin eri energiatasot eivät leikkaa toisiaan. Todellisissa tilanteissa muutos ei tietenkään voi olla äärettömän hidasta ja myös energiatasojen leikkaukset ovat mahdollisia, jolloin tapahtuu transitio eri ominaistilojen välillä. Energiatasojen leikkauksilla on oleellisia vaikutuksia erittäin monissa fysikaalisissa prosesseissa ja niitä kuvaamaan on luotu monia malleja kvanttimekaniikan alkuajoista lähtien aina tähän päivään saakka. Nykyinen teknologinen kehitys on avannut uudenlaisen mahdollisuuden ilmiön kokeelliseen varmentamiseen ja hyödyntämiseen. Tämän vuoksi kyseisten mallien dynamiikan ja erityisesti energiatasojen useiden peräkkäisten leikkausten aiheuttamien koherenssi-ilmiöiden selvittäminen on tärkeää. Tässä työssä käsitellään kvanttimekaanisia kaksitasosysteemejä, joissa esiintyy energiatasojen leikkauksia sekä niiden pitkän aikavälin dynamiikkaa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin kahteen tiettyyn malliin. Näistä ensimmäinen, Landau-Zener -malli, on tunnetuin ja sovelluksissa käytetyin malli. Kuitenkin erityisen mielenkiinnon kohteena on niin kutsuttu parabolinen malli, jolle johdetaan eri approksimaatioita käyttäen asymptoottiset transitiotodennäköisyydet eri tilojen välille. Näitä verrataan numeerisiin tuloksiin.
Bose-Einstein -kondensaatio onnistuttiin toteuttamaan kokeellisesti ensimmäisen kerran vuonna 1995, jonka jälkeen näitä tarkasti kontrolloitavia kvanttisysteemeitä on tutkittu runsaasti sekä kokeellisesti, että teoreettisesti. Bose-Einstein -kondensaatit tarjoavat mahdollisuuden mallintaa tarkasti vuorovaikuttavaa monihiukkassysteemiä lähtien perusperiaatteista. Bose-Einstein -kondensaation vaihekoherenssi ilmenee makroskooppisissa pituusskaaloissa esimerkiksi topologisina defekteinä, joita ovat muun muassa kvantittuneet vorteksit. Alkalimetalliatomien muodostamat kondensaatit voivat olla joko spinpolarisoituneita tai koostua useista eri spintiloista. Tässä diplomityössä tutkitaan stationaarisia vorteksiklustereita sekä skalaari-, että spinorikondensaateissa. Hyvin matalissa lämpötiloissa termisen kaasun osuus voidaan jättää huomiotta ja kondensaattia voidaan kuvata järjestysparametrilla, joka määräytyy Gross-Pitaevskii -yhtälöstä. Lisäksi työssä tutkitaan topologisia kysymyksiä liittyen systeemin globaaleihin symmetrioihin. Stationaaristen vorteksiklustereiden vakautta pannukakunmuotoisissa kondensaateissa on tutkittu aikaisemmin osin ristiriitaisin tuloksin. Tssä työssä tehdyissä numeerisissa laskuissa havaittiin, että ristiriitaisuuden aiheutti klustereiden dynaamisen vakauden riippuvuus kondensaatin atomien välisen vuorovaikutuksen voimakkuudesta sekä kaasun vangitsevaa loukun epäsymmetrisyydestä. Stationaariset klusterit havaittiin energeettisesti epävakaiksi, mutta klusterit joilla kokonaiskulmaliikemäärä on nolla, tulevat dynaamisesti vakaiksi epäsymmetrisissä loukuissa riittävän vahvasti vuorovaikuttavissa kondensaateissa. Pannukakunmuotoisissa spinorikondensaateissa löydettiin vastaavia stationaarisia vorteksiklustereita, jotka koostuvat ytimettömistä vortekseista.
Satyendra Nath Bose ja Albert Einstein ennustivat Bose-Einstein -kondensaation vuorovaikuttamattomille bosonisille hiukkasille vuonna 1924. Alalla koettiin läpimurto vuonna 1995, jolloin saatiin aikaan ensimmäiset kokeelliset realisaatiot Bose-Einstein -kondensaateista harvoissa alkalimetalliatomeista koostuvissa kaasuissa. Löydöstä myönnettiin fysiikan Nobel palkinto vuonna 2001. Tässä diplomityössä tutkitaan numeerisesti äärellisen lämpötilan vortek-sidynamiikkaa radiaalisesti loukutetussa, heikosti vuorovaikuttavassa kondensaatissa. Numeeriset menetelmät, joilla integroidaan termiseen kaasuun kytköksissä olevaa Gross-Pitaevskii -yhtälöä, on esitelty seikkaperäisesti. Vorteksin prekession kulmataajuus ja säde laskettiin äärellisessä lämpötilassa ja verrattiin nollalämpötilalaskuihin, joissa käytettiin samaa kondensoituneiden atomien lukumäärää. Termisen kaasun vaikutukset vorteksin dynamiikkaan olivat havaittavissa, mutta ne eivät kääntäneet prekession suuntaa, eli tämän työn pohjalta ei voida vielä väittää, että vorteksi stabiloituisi termisen kaasun vaikutuksesta. Voi kuitenkin olla mahdollista, että ottamalla huomioon energiaspektrin diskreettisyyden ja hiukkasvaihdot kondensoituneen ja kondensoitumattoman kaasun välillä vorteksi itseasiassa stabiloituu, mutta tämän tutkiminen jää tulevaisuuteen.
Termodynamiikan yksinkertaisia ja yleispäteviä perusperiaatteita voidaan soveltaa luonnontutkimuksessa monilla eri alueilla. Albert Einstein totesi vuonna 1949, että termodynamiikka on kattavista fysikaalisista teorioista ainoa, jota ei varmasti tulla koskaan hylkäämään. Termodynamiikan toinen pääsääntö hallitsee kaikkia palautumattomia,irreversiibeleitä, prosesseja. Tieto siitä, että lämpö ja energia ylipäätään siirtyvät aina korkeammista arvoista kohti matalampia, koskee myös mikroskooppisten hiukkassysteemien kehitystä. Tilastolliseen mekaniikkaan perustuva termodynamiikka ei kuitenkaan perinteisessä muodossaan sisällä riittäviä välineitä mikroskooppisten järjestelmien kuvaamiseen. Se pitäytyy todellisuuskuvailussaan suljettuihin hiukkassysteemeihin, kun taas hiljattain muotoiltu avointen järjestelmien tilastollinen mekaniikka tarkastelee todellisuutta energiamaisemana, jonka tiheyserot pyrkivät virtausten myötä tasoittumaan. Tämä energian ja vaikutuksen käsitteisiin perustuva kokonaisvaltainen kuvaus tarjoaa tarkastelunarvoisen kehikon, jossa entropian kasvu voidaan sovittaa yhteen evoluution ja yhä mutkikkaampien rakenteiden syntymisen kanssa. Myös monet kvanttimekaniikan keskeiset tulkintaongelmat aina mittausongelmaa myöten saavat uutta valaistusta.
Edetessään väliaineessa neutriinojen ja materian välillä tapahtuu kahdenlaisia törmäyksiä: koherentteja ja epäkoherentteja törmäyksiä. Koherentit törmäykset aiheuttavat taustapotentiaalin, joka muuttaa neutriinojen ominaisenergioita. Epäkoherentit törmäykset aiheuttavat puolestaan kvanttivaimennustekijöitä, jotka vaikuttavat neutriinotilojen dynaamiseen kehitykseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan relativististen neutriinojen sekoittumista kuvaavan formalismin johtamista kvanttikenttäteoriaan pohjautuvista lähtökohdista. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle Schwinger-Keldysh yhtälöstä, josta johdetaan yleiset Kadanoff-Baym (KB) yhtälöt Wigner-avaruudessa. KB-yhtälöt ratkaistaan käyttäen koherenttia kvasihiukkasapproksimaatiota (cQPA). cQPA-mallista seuraa, että systeemin faasiavaruudessa esiintyy täysin uudenlaisia koherenssikuoria, jotka voidaan tunnistaa sisältävän informaatiota ei-lokaalista kvanttikoherenssista. Tutkielmassa siis tarkastellaan kuinka neutriinoille voidaan johtaa liikeyhtälöt, jotka huomioivat kvanttikoherenssin ilman lisäoletuksia. Johdettujen liikeyhtälöiden avulla voidaan laskea koherenttien neutriinotilojen välistä sirontaa, johon tämänhetkiset mallit eivät kykene. Lisäksi näiden liikeyhtälöiden avulla voidaan johtaa neutriinojen tiheysmatriisiformalismi yleisemmistä lähtökohdista kuin mitä on aikaisemmin tehty.
TURUN YLIOPISTO Fysiikan ja tähtitieteen laitos LUOMA, KIMMO Ei-Markovisten Monte Carlo menetelmien vertailu Pro gradu, 103 s., 18 liites.Fysiikka Toukokuu 2010 Suljettu kvanttisysteemi on täydellisesti eristetty muusta maailmankaikkeudesta. Tällaisen systeemin aikakehitys on unitaarista.Luonnollisesti tämä on vain hyödyllinen approksimaatio.Käytännössä kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia systeemejä.Avoin systeemi on systeemi joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.Tämä vuorovaikutus johtaa siihen että systeemin ja ympäristön tilat kietoutuvat toisiinsa ja aikakehitys ei ole enää unitaarista.Ei-unitaarinen aikakehitys aiheuttaa dissipaatiota ja dekoherenssia mikä johtaa siihen, että kvanttisysteemi menettää kvanttiominaisuutensa.Joissakin tapauksissa voidaan approksimoida, että avoin systeemi ei muista aikaisempaa tilaansa ja tällöin sanotaan, että se on Markovinen.Kun tätä approksimaatiota ei voida tehdä on systeemi ei-Markovinen.Ei-Markovisuus on ominaisuus jonka käsittely on hankalaa ja tunnetaan vain muutamia systeemejä, jotka voidaan ratkaista analyyttisesti.Tämän lisäksi myös niiden simuloiminen on vaikeaa, sillä yksinkertaiseen Markoviseen tapaukseen kehitetyt menetelmät eivät toimi.Tässä työssä esitellään avointen kvanttisysteemien teoriaa Markovisille ja ei-Markovisille systeemeille, esitellään joitakin Monte Carlo-simulaatiomenetelmiä Markovisille systeemeille ja verrataan numeerisesti kolmen erilaisen ei-Markovisille systeemeille suunnitellun Monte Carlo menetelmän suorituskykyä.Menetelmät joita tutkitaan ovat Non-Markovian Quantum Jump (Phys.Rev. Lett.100, 180402), Doubled Hilbert Space (Phys.Rev. A 59, 1633) ja Tripled Hilbert Space (Phys.Rev. A 70, 012106) .Em. menetelmien suorituskykyä verrataan mittaamalla CPU-ajan kulutusta, tietokoneen muistin kulutusta ja menetelmien tarkkuutta suoritettaessa simulaatioita yksinkertaisilla kvanttioptisilla systeemeillä.Lisäksi tutkitaan millaisen fysikaalisen tulkinnan NMQJ, DHS ja THS menetelmät antavat ei-Markovisen systeemin dynamiikalle ja miten eri menetelmät kuvaavat systeemin muistia.Numeerinen vertailu osoitti, että NMQJ on huomattavasti tehokkaampi kuin DHS ja THS mitattuna muistin ja CPU-ajan kulutuksella.Tarkkuudessa ei ollut suuria eroja, mutta simulaatiot antoivat viitteitä siitä, että NMQJ-menetelmän avulla on mahdollista saavuttaa haluttu tarkkuus laskennallisesti edullisemmilla parametrivalinnoilla kuin DHS-ja THS-menetelmillä.Simulaatioita tehdessä korostui, että NMQJ-menetelmä oli yksinkertaisempi käyttää kuin DHS ja THS johtuen siitä, että systeemin Hilbertin avaruutta ei tarvitse laajentaa.Samasta syystä NMQJ-menetelmä antaa myös selkeämmän fysikaalisen kuvan ei-Markovisesta muistista kuin DHS ja THS, sillä näissä menetelmissä ei-Markovisen muistin kuvaamiseen tarvitaan ylimääräisiä kvanttitiloja.