Challenges
Datasets
Workspaces
Papers
Discussions
Leaderboard
Log inSign up
Challenges
Datasets
Workspaces
Papers
Discussions
Leaderboard
Blog
Job Board
Q3AS

© 2026 Aqora Quantum S.A.S.

TermsPrivacyLegal Notice

Real Time Path Integral Simulation Methods for Quantum Particles

Ilkka Ruokosenmäki

Published Jan 1, 2019• 0 citations
OpenAlex

Abstract

Kvanttimekaniikka edustaa tämänhetkistä parasta tietoa siitä, kuinka luonto toimii. Se on erityisen tärkeää elektronirakennelaskennassa, jossa klassinen mekaniikka ei enää toimi. Vaikka teoria on hyvin tunnettu, ainoastaan pieni joukko ongelmia voidaan ratkaista eksaktisti, minkä vuoksi joudutaan turvautumaan approksimaatioihin ja numeerisiin menetelmiin. \n \nFeymanin polkuintegraalimuotoilu tarjoaa intuitiivisen lähestymistavan epärelativistiseen kvanttimekaniikkaan. Sen pohjana ovat paikka ja aika, ja siihen monen kappaleen kvantti-ilmiöt sisältyvät läpinäkyvästi. Kun kyseessä on formalismi, joka perustuu moniulotteisiin integraaleihin, tehokkaat Monte Carlo tekniikat tarjoavat luonnollisen keinon numeeriseen laskentaan. Tässä väitöskirjassa esitetään uusi menetelmä siihen, kuinka polkuintegraaliformalismia voidaan käyttää kvanttihiukkasten dynamiikan ja tilojen simulointiin, jopa elektroneille. \n \nEnsiksi annetaan lyhyt johdanto polkuintegraaleihin ja Monte Carlo -simulointeihin. Suuri osa tästä teoriasta löytyy kvanttimekaniikan oppikirjoista, mutta se on sisällytetty tähän, jotta tämä työ voisi toimia itsenäisenä alustuksena kenelle tahansa, joka on kiinnostunut polkuintegraalisimuloinneista. Seuraavaksi tarkastellaan imaginääriajan menetelmiä, jotka ovat osoittautuneet menestyksellisiksi tehtäessä statis- tisen fysiikan simulaatioita monen kappaleen kvanttisysteemille. Sitten paneudutaan reaaliajan polkuintegraalien haasteisiin ja esitellään uudet menetelmät neljästä alkuperaisestä julkaisusta ja demonstroidaan niiden käyttöä. \n \nSeuraavaksi tarkastellaan reaaliajan polkuintegraalimenetelmiin liittyviä ongelmia ja esitetään joitakin keinoja näiden ratkaisemiseksi, sellaisia kuten aaltofunktion oh- jaama otanta ja "levennetty walker" propagaattorin parantamiseksi. "Epäkoherentti propagaatio" esitellään uudenlaisena menetelmänä stationääristen ominaistilojen etsimiseksi. Tämän avulla voidaan etsiä myös viritystiloja, toisin kuin tavanomaisil- la kvantti-Monte Carlo -menetelmillä. Esiteltyjä tekniikoita sovelletaan Hooken atomiin, vahvan korrelaation systeemin, joka on haastava perinteisille lähestymistavoille. Perustilan ja alimpien viritystilojen simuloinnit antavat erinomaiset tulokset tilojen energioille. Myös koherenttia dynamiikkaa simuloidaan ajasta riippuvassa sähkökentässä. Sitten esitellään kuinka perinteinen diffuusio-Monte Carlo -menetelmä ja epäkoherentti propagaatio voidaan yhdistää. \n \nReaaliajan polkuintegraalilaskuja vaivaa positiivisen jakautumafunktion puuttuminen. Tämän ongelman lieventämiseksi esitellään uudenlainen reaaliajan propagaattorin todennäköisyystulkinta ja menetelmä, jota kutsutaan “reaaliajan diffuusio- Monte Carlo -menetelmäksi”. Tätä menetelmää demonstroidaan simuloimalla yksiulotteisen harmonisen oskillaattorin aikaevoluutiolla ja etsitään viritystiloja käyttäen epäkoherenttia propagaatiota.

Related papers

Comparison of Monte Carlo methods for non-Markovian systems

Kimmo Luoma

TURUN YLIOPISTO Fysiikan ja tähtitieteen laitos LUOMA, KIMMO Ei-Markovisten Monte Carlo menetelmien vertailu Pro gradu, 103 s., 18 liites.Fysiikka Toukokuu 2010 Suljettu kvanttisysteemi on täydellisesti eristetty muusta maailmankaikkeudesta. Tällaisen systeemin aikakehitys on unitaarista.Luonnollisesti tämä on vain hyödyllinen approksimaatio.Käytännössä kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia systeemejä.Avoin systeemi on systeemi joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.Tämä vuorovaikutus johtaa siihen että systeemin ja ympäristön tilat kietoutuvat toisiinsa ja aikakehitys ei ole enää unitaarista.Ei-unitaarinen aikakehitys aiheuttaa dissipaatiota ja dekoherenssia mikä johtaa siihen, että kvanttisysteemi menettää kvanttiominaisuutensa.Joissakin tapauksissa voidaan approksimoida, että avoin systeemi ei muista aikaisempaa tilaansa ja tällöin sanotaan, että se on Markovinen.Kun tätä approksimaatiota ei voida tehdä on systeemi ei-Markovinen.Ei-Markovisuus on ominaisuus jonka käsittely on hankalaa ja tunnetaan vain muutamia systeemejä, jotka voidaan ratkaista analyyttisesti.Tämän lisäksi myös niiden simuloiminen on vaikeaa, sillä yksinkertaiseen Markoviseen tapaukseen kehitetyt menetelmät eivät toimi.Tässä työssä esitellään avointen kvanttisysteemien teoriaa Markovisille ja ei-Markovisille systeemeille, esitellään joitakin Monte Carlo-simulaatiomenetelmiä Markovisille systeemeille ja verrataan numeerisesti kolmen erilaisen ei-Markovisille systeemeille suunnitellun Monte Carlo menetelmän suorituskykyä.Menetelmät joita tutkitaan ovat Non-Markovian Quantum Jump (Phys.Rev. Lett.100, 180402), Doubled Hilbert Space (Phys.Rev. A 59, 1633) ja Tripled Hilbert Space (Phys.Rev. A 70, 012106) .Em. menetelmien suorituskykyä verrataan mittaamalla CPU-ajan kulutusta, tietokoneen muistin kulutusta ja menetelmien tarkkuutta suoritettaessa simulaatioita yksinkertaisilla kvanttioptisilla systeemeillä.Lisäksi tutkitaan millaisen fysikaalisen tulkinnan NMQJ, DHS ja THS menetelmät antavat ei-Markovisen systeemin dynamiikalle ja miten eri menetelmät kuvaavat systeemin muistia.Numeerinen vertailu osoitti, että NMQJ on huomattavasti tehokkaampi kuin DHS ja THS mitattuna muistin ja CPU-ajan kulutuksella.Tarkkuudessa ei ollut suuria eroja, mutta simulaatiot antoivat viitteitä siitä, että NMQJ-menetelmän avulla on mahdollista saavuttaa haluttu tarkkuus laskennallisesti edullisemmilla parametrivalinnoilla kuin DHS-ja THS-menetelmillä.Simulaatioita tehdessä korostui, että NMQJ-menetelmä oli yksinkertaisempi käyttää kuin DHS ja THS johtuen siitä, että systeemin Hilbertin avaruutta ei tarvitse laajentaa.Samasta syystä NMQJ-menetelmä antaa myös selkeämmän fysikaalisen kuvan ei-Markovisesta muistista kuin DHS ja THS, sillä näissä menetelmissä ei-Markovisen muistin kuvaamiseen tarvitaan ylimääräisiä kvanttitiloja.

•Sep 27, 2011•0 citations

Towards a new quantum logic

Karoliina Visti

Kvanttimekaniikan katsotaan yleisesti alkaneen vuonna 1936 julkaistusta, Garrett Birkhoffin ja John von Neumannin kirjoittamasta artikkelista The Logic of Quantum Mechanics. Kvanttilogiikka alana on kuitenkin liki kuollut, jos vertaamme nykyisin julkaistujen tutkimusten määrää alan suuruusvuosiin. Gradussani yritän yhtäältä perustella, miksi alan nostaminen uudelleen keskusteluun olisi kuitenkin tärkeää. Ehdotan, että tämä onnistuisi sillä, että määrittelisimme kvanttilogiikan uudestaan. Sen lisäksi, että tieteellinen keskustelu on käsitellyt kvanttilogiikan kehittämistä ja alan tarpeellisuutta, on kvanttilogiikka myös muiden isojen kysymysten kohteena. Kvanttilogiikkaa vastaan esitetään esimerkiksi kritiikkiä, ettei se olisi lainkaan logiikkaa. Keskustelen jonkin verran kvanttilogiikan asemasta logiikkana. Näiltä osin keskeinen argumenttini on, että kvanttilogiikka ei ole katsottavissa tiukassa mielessä logiikaksi, mutta alan merkittävyyteen ei vaikuta, määrittelemmekö kvanttilogiikan logiikaksi. Toinen kysymys, joka on näkemykseni mukaan katsottava edellistä merkittävämmäksi, on se, mikä on logiikan ja empirian välinen suhde. Perinteisesti logiikka mielletään formaaliksi tieteeksi, joka on erillään empiirisistä tutkimustuloksista. Kvanttilogiikan formalismin suhteen tehtyjä valintoja perustellaan kuitenkin kvanttimekaniikan empirialla. Kun alan tavoitteena on mallintaa kvanttimekaniikkaa, ei kvanttilogiikkaa voi erottaa empiirisistä tuloksista. Se, mikä on formaalisten ja empiiristen tieteiden välinen suhde, kuinka paljon ja millä tavoin saamme muokata formalismia empiiristen tieteiden tutkimustulosten pohjalta ja kuinka paljon formaalisten tieteiden tulosten tulisi vaikuttaa empiiristen tieteiden tutkimukseen, on katsottava tärkeäksi selventää. Aiheesta voisi kirjoittaa paljon, joten olen tiukasti rajannut aiheen käsittelyä, kirjoittanut lyhyesti joistakin aiheesta julkaistuista tutkimuksista ja esittänyt tiiviisti oman näkemykseni aiheeseen. Lopulta esittelen kaksi standarditulkinnalle kehitetyistä vaihtoehdoista: sumean kvanttilogiikan ja klassisen kvanttilogiikan. Jälkimmäisen osalta on otettava huomioon, että aiheesta kirjoittavat eivät nimitä tätä klassiseksi kvanttilogiikaksi, vaan ihan vain klassiseksi logiikaksi. Valintani käyttää nimitystä klassinen kvanttilogiikka seuraa luontevasti antamaani kvanttilogiikan uudelleenmäärittelyä. Termiä klassinen kvanttilogiikka ei ole siis syytä katsoa varsinaisesti klassisesta logiikasta erilliseksi logiikaksi, vaan ainoastaan korostamaan sitä, että klassista logiikkaa käytetään tässä tilanteessa kvanttimekaniikan kontekstissa. Tutkielman lopuksi esitän haasteita, joihin kvanttiloogikkojen olisi kyettävä vastaamaan.

Työväentutkimus Vuosikirja•Jan 1, 2024•0 citations

Comparative Analysis of Quantum Software Testing: Simulators vs Hardware

Meri Välimäki

Tämä kanditutkielma tarkastelee kvanttiohjelmistojen testauksen kustannustehokkuutta. Työssä vertaillaan simulaatioympäristöä todelliseen kvanttilaitteistoon. Tutkimuksen pääkysymys on, kuinka tehokkaita kvanttiohjelmistosimulaatiot ovat verrattuna kvanttilaitteistoon. Tutkimus on toteutettu kirjallisuuskatsauksena, jossa on analysoitu alan ajankohtaisia tutkimuksia, kustannusmalleja ja teknisiä rajoitteita. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että simulaatiot ovat tällä hetkellä saavutettavampia ja kustannustehokkaampia erityisesti kehityksen alkuvaiheessa. Kvanttilaitteistot kuitenkin tarjoavat realistisemman testausympäristön, mutta niiden käyttö on kallista ja teknisesti rajattua. Analyysin perusteella hybridimalli, jossa simulaatiota käytetään prototyyppien kehitykseen ja laitteistoa lopulliseen validointiin, on käytännöllisin lähestymistapa. Tutkimus korostaa tarvetta kehittää yhtenäisiä kustannusmalleja, skaalautuvia simulaatioarkitehtuureja ja tasa-arvoisia pääsymalleja kvanttilaitteistojen testaukseen. Näiden haasteiden ratkaiseminen on keskeistä kvanttiohjelmistotekniikan kestävälle ja tehokkaalle kehitykselle.

•Jan 1, 2025•0 citations

Neutrino density matrix formalism derived from Kadanoff-Baym equations

Harri Parkkinen

Edetessään väliaineessa neutriinojen ja materian välillä tapahtuu kahdenlaisia törmäyksiä: koherentteja ja epäkoherentteja törmäyksiä. Koherentit törmäykset aiheuttavat taustapotentiaalin, joka muuttaa neutriinojen ominaisenergioita. Epäkoherentit törmäykset aiheuttavat puolestaan kvanttivaimennustekijöitä, jotka vaikuttavat neutriinotilojen dynaamiseen kehitykseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan relativististen neutriinojen sekoittumista kuvaavan formalismin johtamista kvanttikenttäteoriaan pohjautuvista lähtökohdista. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle Schwinger-Keldysh yhtälöstä, josta johdetaan yleiset Kadanoff-Baym (KB) yhtälöt Wigner-avaruudessa. KB-yhtälöt ratkaistaan käyttäen koherenttia kvasihiukkasapproksimaatiota (cQPA). cQPA-mallista seuraa, että systeemin faasiavaruudessa esiintyy täysin uudenlaisia koherenssikuoria, jotka voidaan tunnistaa sisältävän informaatiota ei-lokaalista kvanttikoherenssista. Tutkielmassa siis tarkastellaan kuinka neutriinoille voidaan johtaa liikeyhtälöt, jotka huomioivat kvanttikoherenssin ilman lisäoletuksia. Johdettujen liikeyhtälöiden avulla voidaan laskea koherenttien neutriinotilojen välistä sirontaa, johon tämänhetkiset mallit eivät kykene. Lisäksi näiden liikeyhtälöiden avulla voidaan johtaa neutriinojen tiheysmatriisiformalismi yleisemmistä lähtökohdista kuin mitä on aikaisemmin tehty.

•Jan 1, 2020•0 citations

Distributed quantum computing: two different perspectives

Maksim Bukharenko

Hajautettu kvanttilaskenta viittaa kirjallisuudessa kahteen erilliseen käsitteeseen: hajautettuun kvanttitietokonearkkitehtuuriin sekä laajamittaiseen kvantti-internetiin. Tämä kirjallisuuskatsaus tarkastelee näitä näkökulmia erikseen ja arvioi kummankin tutkimusalueen nykytilaa. Kvanttitietokonearkkitehtuurin osalta hajautettu malli on osoittautunut lupaavaksi ratkaisuksi keskeiseen skaalautuvuusongelmaan: yksittäisten piirien koon pienentäminen vähentää kohinaa, ja usean suorittimen yhteistoiminta parantaa virheenkestävyyttä. NISQ-aikakauden merkittävimpiä saavutuksia ovat IBM:n hajautettu Quantum System Two, joka on viisinkertaisesti virheenkestävämpi kuin yhtiön kubittimäärältään lähes kolminkertainen yksittäinen Condor-suoritin, sekä Quantinuumin H2-järjestelmä, joka saavutti julkaisunsa hetkellä alan parhaan kvanttivoluumin. Kvantti-internetin runkona toimivat fotoniset kvanttikommunikaatioväylät. Langalliset valokuitukanavat soveltuvat lyhyille ja keskipitkille etäisyyksille ja langattomat erityisesti pitkille mannertenvälisille etäisyyksille. Moniydinkuidut ja kohinanvaimennusalgoritmit mahdollistavat kvantti- ja klassisten signaalien yhteissiirron olemassa olevissa verkoissa. Satelliittipohjaisissa langattomissa kanavissa on saavutettu yli 12 000 kilometrin yhteysetäisyydet, ja adaptiivisen optiikan soveltaminen on parantanut signaalinlaatua merkittävästi turbulenteissa olosuhteissa. Molemmissa kanavatyypeissä suurin rajoittava tekijä on riittämätön lomittuneiden parien generointinopeus. Molemmat tutkimusalueet ovat toisiaan täydentäviä ja kehittyvät nopeasti. Ensimmäinen virheenkestävä kvanttitietokone voi olla rakennettavissa lähivuosikymmeninä ja mahdollisesti arkkitehtuuriltaan hajautettu.

•Jun 6, 2026•0 citations

Interpretation and Application : Epistemology of quantum theory and the de Broglie-Bohm interpretation

Johan Hietanen

Kvanttimekaniikan filosofia ja etenkin keskustelu kvanttimekaniikan tulkinnoista ovat säilyttäneet pääpiirteiset erimielisyytensä kvanttiteorian alkuajoista asti nykypäivään. Tässä tutkielmassa täsmennetään kiistan ydinkysymyksiä ja etsitään mahdollisuuksia vastata niihin analysoimalla tulkinnan käsitettä. Kysymysten kehystämiseksi esitellään kaksi perinteistä tulkintaa kvanttiteoriasta, Kööpenhaminan tulkinta ja de Broglien-Bohmin tulkinta. Metodologisena valintana tulkintoja käsitellään rajatusti tulkintoina kvanttiteoriasta, ei erillisinä teorioina. Kööpenhaminan tulkintaa käsitellään kvanttiteorian perusmateriaalin sekä tulkinnan 1930-luvun oleellisimpien kirjoittajien, Werner Heisenbergin ja Niels Bohrin teosten avulla. Kööpenhaminan tulkinnan argumentoidaan olevan kvanttiteorian tulkintaa vain triviaalissa mielessä. Sen teoreettinen sisältö eroaa häviävän vähän itse kvanttiteoriasta ja sen rajat ylittävän spekulaation hylkäämisestä. De Broglien-Bohmin tulkinta esitellään Louis de Broglien pilottiaaltoteorian ja myöhemmän David Bohmin ontologisen tulkinnan kautta. Tulkinta formuloi teorian matemaattisen ytimen vaihtoehtoisella tavalla – käyttämällä aaltofunktion polaarista muotoa niin sanotun kvantti-Hamilton-Jacobin johtamiseksi Schrödingerin yhtälöstä, mikä mahdollistaa kvanttiteorian standardimuotoilusta poikkeavien termien eristämisen. Tulkinta säilyttää kvanttiteorian empiiriset ennusteet tuottavan rakenteen. Kahden eri tulkinnan kannattajien välisen kiistan täsmennetään syntyvän epäselvyydestä ja erimielisyydestä tulkinnan arvioinnin standardeista, kuten yksinkertaisuudesta, kuvausvoimasta tai periaatteellisista mahdollisuuksista muodostaa uusia tutkimushypoteeseja. Kiistan ratkaisemiseksi tutkielmassa edetään purkamaan itse tulkinnan käsite. Sen käyttöä tutkitaan fysiikan mallikeskustelun, semanttisen logiikan ja matemaattisen malliteorian yhteyksissä. Tutkielmassa päädytään esittämään ehdotus käsitteen ”tulkinta” reunaehdoille: tulkinta tarkoittaa teorian soveltamista haluttuun yksittäistilanteeseen. Tulkinta kvanttiteoriasta voi siis olla oikea tai väärä, minkä määrittää soveltamisen onnistuminen. Reunaehtoihin sisällytetään yksittäisten mallikomponenttien arviointi, mikä mahdollistaa vaihtoehtoisten matemaattisten muotoilujen sisältämien termien arvioinnin kvanttiteorian soveltamisen yhteydessä. Koska tulkintoja käsitellään tutkielmassa yksinomaan kvanttiteorian tulkintoina, päädytään johtopäätökseen, että tulkintojen on jaettava kvanttiteorian rakenteelliset rajoitteet. Nämä rajoitteet ymmärretään tätä nykyä hyvin viimeistään von Neumannin ja Kochenin-Speckerin teoreemien myötä. Lisäksi tutkielmassa asetetut reunaehdot kvanttiteorian tulkinnalle ovat hyvin tiukat. Tämän takia vaihtoehtoja tavanomaiselle ymmärrykselle siitä, mitä kvanttiteoria sanoo todellisuudesta, on syytä tarkastella laajemmassa viitekehyksessä.

Työväentutkimus Vuosikirja•Jan 1, 2020•0 citations
Kvanttimekaniikka edustaa tämänhetkistä parasta tietoa siitä, kuinka luonto toimii. Se on erityisen tärkeää elektronirakennelaskennassa, jossa klassinen mekaniikka ei enää toimi. Vaikka teoria on hyvin tunnettu, ainoastaan pieni joukko ongelmia voidaan ratkaista eksaktisti, minkä vuoksi joudutaan turvautumaan approksimaatioihin ja numeerisiin menetelmiin. \n \nFeymanin polkuintegraalimuotoilu tarjoaa intuitiivisen lähestymistavan epärelativistiseen kvanttimekaniikkaan. Sen pohjana ovat paikka ja aika, ja siihen monen kappaleen kvantti-ilmiöt sisältyvät läpinäkyvästi. Kun kyseessä on formalismi, joka perustuu moniulotteisiin integraaleihin, tehokkaat Monte Carlo tekniikat tarjoavat luonnollisen keinon numeeriseen laskentaan. Tässä väitöskirjassa esitetään uusi menetelmä siihen, kuinka polkuintegraaliformalismia voidaan käyttää kvanttihiukkasten dynamiikan ja tilojen simulointiin, jopa elektroneille. \n \nEnsiksi annetaan lyhyt johdanto polkuintegraaleihin ja Monte Carlo -simulointeihin. Suuri osa tästä teoriasta löytyy kvanttimekaniikan oppikirjoista, mutta se on sisällytetty tähän, jotta tämä työ voisi toimia itsenäisenä alustuksena kenelle tahansa, joka on kiinnostunut polkuintegraalisimuloinneista. Seuraavaksi tarkastellaan imaginääriajan menetelmiä, jotka ovat osoittautuneet menestyksellisiksi tehtäessä statis- tisen fysiikan simulaatioita monen kappaleen kvanttisysteemille. Sitten paneudutaan reaaliajan polkuintegraalien haasteisiin ja esitellään uudet menetelmät neljästä alkuperaisestä julkaisusta ja demonstroidaan niiden käyttöä. \n \nSeuraavaksi tarkastellaan reaaliajan polkuintegraalimenetelmiin liittyviä ongelmia ja esitetään joitakin keinoja näiden ratkaisemiseksi, sellaisia kuten aaltofunktion oh- jaama otanta ja "levennetty walker" propagaattorin parantamiseksi. "Epäkoherentti propagaatio" esitellään uudenlaisena menetelmänä stationääristen ominaistilojen etsimiseksi. Tämän avulla voidaan etsiä myös viritystiloja, toisin kuin tavanomaisil- la kvantti-Monte Carlo -menetelmillä. Esiteltyjä tekniikoita sovelletaan Hooken atomiin, vahvan korrelaation systeemin, joka on haastava perinteisille lähestymistavoille. Perustilan ja alimpien viritystilojen simuloinnit antavat erinomaiset tulokset tilojen energioille. Myös koherenttia dynamiikkaa simuloidaan ajasta riippuvassa sähkökentässä. Sitten esitellään kuinka perinteinen diffuusio-Monte Carlo -menetelmä ja epäkoherentti propagaatio voidaan yhdistää. \n \nReaaliajan polkuintegraalilaskuja vaivaa positiivisen jakautumafunktion puuttuminen. Tämän ongelman lieventämiseksi esitellään uudenlainen reaaliajan propagaattorin todennäköisyystulkinta ja menetelmä, jota kutsutaan “reaaliajan diffuusio- Monte Carlo -menetelmäksi”. Tätä menetelmää demonstroidaan simuloimalla yksiulotteisen harmonisen oskillaattorin aikaevoluutiolla ja etsitään viritystiloja käyttäen epäkoherenttia propagaatiota.
TURUN YLIOPISTO Fysiikan ja tähtitieteen laitos LUOMA, KIMMO Ei-Markovisten Monte Carlo menetelmien vertailu Pro gradu, 103 s., 18 liites.Fysiikka Toukokuu 2010 Suljettu kvanttisysteemi on täydellisesti eristetty muusta maailmankaikkeudesta. Tällaisen systeemin aikakehitys on unitaarista.Luonnollisesti tämä on vain hyödyllinen approksimaatio.Käytännössä kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia systeemejä.Avoin systeemi on systeemi joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.Tämä vuorovaikutus johtaa siihen että systeemin ja ympäristön tilat kietoutuvat toisiinsa ja aikakehitys ei ole enää unitaarista.Ei-unitaarinen aikakehitys aiheuttaa dissipaatiota ja dekoherenssia mikä johtaa siihen, että kvanttisysteemi menettää kvanttiominaisuutensa.Joissakin tapauksissa voidaan approksimoida, että avoin systeemi ei muista aikaisempaa tilaansa ja tällöin sanotaan, että se on Markovinen.Kun tätä approksimaatiota ei voida tehdä on systeemi ei-Markovinen.Ei-Markovisuus on ominaisuus jonka käsittely on hankalaa ja tunnetaan vain muutamia systeemejä, jotka voidaan ratkaista analyyttisesti.Tämän lisäksi myös niiden simuloiminen on vaikeaa, sillä yksinkertaiseen Markoviseen tapaukseen kehitetyt menetelmät eivät toimi.Tässä työssä esitellään avointen kvanttisysteemien teoriaa Markovisille ja ei-Markovisille systeemeille, esitellään joitakin Monte Carlo-simulaatiomenetelmiä Markovisille systeemeille ja verrataan numeerisesti kolmen erilaisen ei-Markovisille systeemeille suunnitellun Monte Carlo menetelmän suorituskykyä.Menetelmät joita tutkitaan ovat Non-Markovian Quantum Jump (Phys.Rev. Lett.100, 180402), Doubled Hilbert Space (Phys.Rev. A 59, 1633) ja Tripled Hilbert Space (Phys.Rev. A 70, 012106) .Em. menetelmien suorituskykyä verrataan mittaamalla CPU-ajan kulutusta, tietokoneen muistin kulutusta ja menetelmien tarkkuutta suoritettaessa simulaatioita yksinkertaisilla kvanttioptisilla systeemeillä.Lisäksi tutkitaan millaisen fysikaalisen tulkinnan NMQJ, DHS ja THS menetelmät antavat ei-Markovisen systeemin dynamiikalle ja miten eri menetelmät kuvaavat systeemin muistia.Numeerinen vertailu osoitti, että NMQJ on huomattavasti tehokkaampi kuin DHS ja THS mitattuna muistin ja CPU-ajan kulutuksella.Tarkkuudessa ei ollut suuria eroja, mutta simulaatiot antoivat viitteitä siitä, että NMQJ-menetelmän avulla on mahdollista saavuttaa haluttu tarkkuus laskennallisesti edullisemmilla parametrivalinnoilla kuin DHS-ja THS-menetelmillä.Simulaatioita tehdessä korostui, että NMQJ-menetelmä oli yksinkertaisempi käyttää kuin DHS ja THS johtuen siitä, että systeemin Hilbertin avaruutta ei tarvitse laajentaa.Samasta syystä NMQJ-menetelmä antaa myös selkeämmän fysikaalisen kuvan ei-Markovisesta muistista kuin DHS ja THS, sillä näissä menetelmissä ei-Markovisen muistin kuvaamiseen tarvitaan ylimääräisiä kvanttitiloja.
Kvanttimekaniikan katsotaan yleisesti alkaneen vuonna 1936 julkaistusta, Garrett Birkhoffin ja John von Neumannin kirjoittamasta artikkelista The Logic of Quantum Mechanics. Kvanttilogiikka alana on kuitenkin liki kuollut, jos vertaamme nykyisin julkaistujen tutkimusten määrää alan suuruusvuosiin. Gradussani yritän yhtäältä perustella, miksi alan nostaminen uudelleen keskusteluun olisi kuitenkin tärkeää. Ehdotan, että tämä onnistuisi sillä, että määrittelisimme kvanttilogiikan uudestaan. Sen lisäksi, että tieteellinen keskustelu on käsitellyt kvanttilogiikan kehittämistä ja alan tarpeellisuutta, on kvanttilogiikka myös muiden isojen kysymysten kohteena. Kvanttilogiikkaa vastaan esitetään esimerkiksi kritiikkiä, ettei se olisi lainkaan logiikkaa. Keskustelen jonkin verran kvanttilogiikan asemasta logiikkana. Näiltä osin keskeinen argumenttini on, että kvanttilogiikka ei ole katsottavissa tiukassa mielessä logiikaksi, mutta alan merkittävyyteen ei vaikuta, määrittelemmekö kvanttilogiikan logiikaksi. Toinen kysymys, joka on näkemykseni mukaan katsottava edellistä merkittävämmäksi, on se, mikä on logiikan ja empirian välinen suhde. Perinteisesti logiikka mielletään formaaliksi tieteeksi, joka on erillään empiirisistä tutkimustuloksista. Kvanttilogiikan formalismin suhteen tehtyjä valintoja perustellaan kuitenkin kvanttimekaniikan empirialla. Kun alan tavoitteena on mallintaa kvanttimekaniikkaa, ei kvanttilogiikkaa voi erottaa empiirisistä tuloksista. Se, mikä on formaalisten ja empiiristen tieteiden välinen suhde, kuinka paljon ja millä tavoin saamme muokata formalismia empiiristen tieteiden tutkimustulosten pohjalta ja kuinka paljon formaalisten tieteiden tulosten tulisi vaikuttaa empiiristen tieteiden tutkimukseen, on katsottava tärkeäksi selventää. Aiheesta voisi kirjoittaa paljon, joten olen tiukasti rajannut aiheen käsittelyä, kirjoittanut lyhyesti joistakin aiheesta julkaistuista tutkimuksista ja esittänyt tiiviisti oman näkemykseni aiheeseen. Lopulta esittelen kaksi standarditulkinnalle kehitetyistä vaihtoehdoista: sumean kvanttilogiikan ja klassisen kvanttilogiikan. Jälkimmäisen osalta on otettava huomioon, että aiheesta kirjoittavat eivät nimitä tätä klassiseksi kvanttilogiikaksi, vaan ihan vain klassiseksi logiikaksi. Valintani käyttää nimitystä klassinen kvanttilogiikka seuraa luontevasti antamaani kvanttilogiikan uudelleenmäärittelyä. Termiä klassinen kvanttilogiikka ei ole siis syytä katsoa varsinaisesti klassisesta logiikasta erilliseksi logiikaksi, vaan ainoastaan korostamaan sitä, että klassista logiikkaa käytetään tässä tilanteessa kvanttimekaniikan kontekstissa. Tutkielman lopuksi esitän haasteita, joihin kvanttiloogikkojen olisi kyettävä vastaamaan.
Tämä kanditutkielma tarkastelee kvanttiohjelmistojen testauksen kustannustehokkuutta. Työssä vertaillaan simulaatioympäristöä todelliseen kvanttilaitteistoon. Tutkimuksen pääkysymys on, kuinka tehokkaita kvanttiohjelmistosimulaatiot ovat verrattuna kvanttilaitteistoon. Tutkimus on toteutettu kirjallisuuskatsauksena, jossa on analysoitu alan ajankohtaisia tutkimuksia, kustannusmalleja ja teknisiä rajoitteita. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että simulaatiot ovat tällä hetkellä saavutettavampia ja kustannustehokkaampia erityisesti kehityksen alkuvaiheessa. Kvanttilaitteistot kuitenkin tarjoavat realistisemman testausympäristön, mutta niiden käyttö on kallista ja teknisesti rajattua. Analyysin perusteella hybridimalli, jossa simulaatiota käytetään prototyyppien kehitykseen ja laitteistoa lopulliseen validointiin, on käytännöllisin lähestymistapa. Tutkimus korostaa tarvetta kehittää yhtenäisiä kustannusmalleja, skaalautuvia simulaatioarkitehtuureja ja tasa-arvoisia pääsymalleja kvanttilaitteistojen testaukseen. Näiden haasteiden ratkaiseminen on keskeistä kvanttiohjelmistotekniikan kestävälle ja tehokkaalle kehitykselle.
Edetessään väliaineessa neutriinojen ja materian välillä tapahtuu kahdenlaisia törmäyksiä: koherentteja ja epäkoherentteja törmäyksiä. Koherentit törmäykset aiheuttavat taustapotentiaalin, joka muuttaa neutriinojen ominaisenergioita. Epäkoherentit törmäykset aiheuttavat puolestaan kvanttivaimennustekijöitä, jotka vaikuttavat neutriinotilojen dynaamiseen kehitykseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan relativististen neutriinojen sekoittumista kuvaavan formalismin johtamista kvanttikenttäteoriaan pohjautuvista lähtökohdista. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle Schwinger-Keldysh yhtälöstä, josta johdetaan yleiset Kadanoff-Baym (KB) yhtälöt Wigner-avaruudessa. KB-yhtälöt ratkaistaan käyttäen koherenttia kvasihiukkasapproksimaatiota (cQPA). cQPA-mallista seuraa, että systeemin faasiavaruudessa esiintyy täysin uudenlaisia koherenssikuoria, jotka voidaan tunnistaa sisältävän informaatiota ei-lokaalista kvanttikoherenssista. Tutkielmassa siis tarkastellaan kuinka neutriinoille voidaan johtaa liikeyhtälöt, jotka huomioivat kvanttikoherenssin ilman lisäoletuksia. Johdettujen liikeyhtälöiden avulla voidaan laskea koherenttien neutriinotilojen välistä sirontaa, johon tämänhetkiset mallit eivät kykene. Lisäksi näiden liikeyhtälöiden avulla voidaan johtaa neutriinojen tiheysmatriisiformalismi yleisemmistä lähtökohdista kuin mitä on aikaisemmin tehty.
Hajautettu kvanttilaskenta viittaa kirjallisuudessa kahteen erilliseen käsitteeseen: hajautettuun kvanttitietokonearkkitehtuuriin sekä laajamittaiseen kvantti-internetiin. Tämä kirjallisuuskatsaus tarkastelee näitä näkökulmia erikseen ja arvioi kummankin tutkimusalueen nykytilaa. Kvanttitietokonearkkitehtuurin osalta hajautettu malli on osoittautunut lupaavaksi ratkaisuksi keskeiseen skaalautuvuusongelmaan: yksittäisten piirien koon pienentäminen vähentää kohinaa, ja usean suorittimen yhteistoiminta parantaa virheenkestävyyttä. NISQ-aikakauden merkittävimpiä saavutuksia ovat IBM:n hajautettu Quantum System Two, joka on viisinkertaisesti virheenkestävämpi kuin yhtiön kubittimäärältään lähes kolminkertainen yksittäinen Condor-suoritin, sekä Quantinuumin H2-järjestelmä, joka saavutti julkaisunsa hetkellä alan parhaan kvanttivoluumin. Kvantti-internetin runkona toimivat fotoniset kvanttikommunikaatioväylät. Langalliset valokuitukanavat soveltuvat lyhyille ja keskipitkille etäisyyksille ja langattomat erityisesti pitkille mannertenvälisille etäisyyksille. Moniydinkuidut ja kohinanvaimennusalgoritmit mahdollistavat kvantti- ja klassisten signaalien yhteissiirron olemassa olevissa verkoissa. Satelliittipohjaisissa langattomissa kanavissa on saavutettu yli 12 000 kilometrin yhteysetäisyydet, ja adaptiivisen optiikan soveltaminen on parantanut signaalinlaatua merkittävästi turbulenteissa olosuhteissa. Molemmissa kanavatyypeissä suurin rajoittava tekijä on riittämätön lomittuneiden parien generointinopeus. Molemmat tutkimusalueet ovat toisiaan täydentäviä ja kehittyvät nopeasti. Ensimmäinen virheenkestävä kvanttitietokone voi olla rakennettavissa lähivuosikymmeninä ja mahdollisesti arkkitehtuuriltaan hajautettu.
Kvanttimekaniikan filosofia ja etenkin keskustelu kvanttimekaniikan tulkinnoista ovat säilyttäneet pääpiirteiset erimielisyytensä kvanttiteorian alkuajoista asti nykypäivään. Tässä tutkielmassa täsmennetään kiistan ydinkysymyksiä ja etsitään mahdollisuuksia vastata niihin analysoimalla tulkinnan käsitettä. Kysymysten kehystämiseksi esitellään kaksi perinteistä tulkintaa kvanttiteoriasta, Kööpenhaminan tulkinta ja de Broglien-Bohmin tulkinta. Metodologisena valintana tulkintoja käsitellään rajatusti tulkintoina kvanttiteoriasta, ei erillisinä teorioina. Kööpenhaminan tulkintaa käsitellään kvanttiteorian perusmateriaalin sekä tulkinnan 1930-luvun oleellisimpien kirjoittajien, Werner Heisenbergin ja Niels Bohrin teosten avulla. Kööpenhaminan tulkinnan argumentoidaan olevan kvanttiteorian tulkintaa vain triviaalissa mielessä. Sen teoreettinen sisältö eroaa häviävän vähän itse kvanttiteoriasta ja sen rajat ylittävän spekulaation hylkäämisestä. De Broglien-Bohmin tulkinta esitellään Louis de Broglien pilottiaaltoteorian ja myöhemmän David Bohmin ontologisen tulkinnan kautta. Tulkinta formuloi teorian matemaattisen ytimen vaihtoehtoisella tavalla – käyttämällä aaltofunktion polaarista muotoa niin sanotun kvantti-Hamilton-Jacobin johtamiseksi Schrödingerin yhtälöstä, mikä mahdollistaa kvanttiteorian standardimuotoilusta poikkeavien termien eristämisen. Tulkinta säilyttää kvanttiteorian empiiriset ennusteet tuottavan rakenteen. Kahden eri tulkinnan kannattajien välisen kiistan täsmennetään syntyvän epäselvyydestä ja erimielisyydestä tulkinnan arvioinnin standardeista, kuten yksinkertaisuudesta, kuvausvoimasta tai periaatteellisista mahdollisuuksista muodostaa uusia tutkimushypoteeseja. Kiistan ratkaisemiseksi tutkielmassa edetään purkamaan itse tulkinnan käsite. Sen käyttöä tutkitaan fysiikan mallikeskustelun, semanttisen logiikan ja matemaattisen malliteorian yhteyksissä. Tutkielmassa päädytään esittämään ehdotus käsitteen ”tulkinta” reunaehdoille: tulkinta tarkoittaa teorian soveltamista haluttuun yksittäistilanteeseen. Tulkinta kvanttiteoriasta voi siis olla oikea tai väärä, minkä määrittää soveltamisen onnistuminen. Reunaehtoihin sisällytetään yksittäisten mallikomponenttien arviointi, mikä mahdollistaa vaihtoehtoisten matemaattisten muotoilujen sisältämien termien arvioinnin kvanttiteorian soveltamisen yhteydessä. Koska tulkintoja käsitellään tutkielmassa yksinomaan kvanttiteorian tulkintoina, päädytään johtopäätökseen, että tulkintojen on jaettava kvanttiteorian rakenteelliset rajoitteet. Nämä rajoitteet ymmärretään tätä nykyä hyvin viimeistään von Neumannin ja Kochenin-Speckerin teoreemien myötä. Lisäksi tutkielmassa asetetut reunaehdot kvanttiteorian tulkinnalle ovat hyvin tiukat. Tämän takia vaihtoehtoja tavanomaiselle ymmärrykselle siitä, mitä kvanttiteoria sanoo todellisuudesta, on syytä tarkastella laajemmassa viitekehyksessä.