Yksikään kvanttisysteemi ei voi olla täysin eristetty ympäristöstään, mikä johtaa informaation välittymiseen systeemin ja ympäristön välillä. Optomekaniikassa, missä tyypillinen tutkittava systeemi on peileistä koostuva optinen kaviteetti yhdistettynä mekaaniseen värähtelijään, systeemin ja ympäristön lineaarisesta kytkennästä johtuvat dissipaatioilmiöt ovat hyvin tunnettuja. Epälineaarisia ilmiöitä ei kuitenkaan ymmärretä yhtä laajasti. Tutkin epälineaarista kytkentää kaviteetin ja lämpökylvyn välillä ja havainnollistan tästä kytkennästä johtuvia ilmiöitä kuten epälineaarista dissipaatiota. Esitän myös optisen kaviteetin epälineaarisen dissipaation oikeuttavan mallin, missä optinen kaviteetti ja lämpökylpy vuorovaikuttavat kaksitilasysteemien kanssa. Antaakseni tämän työn tuloksille kontekstia, sisällytän pohjustavat katsaukset optomekaniikkaan, avoimiin kvanttisysteemeihin ja kaksitilasysteemeihin sekä näiden aihealueiden tutkimiseen käytettäviin menetelmiin. Esitän myös esimerkkilaskuja yksinkertaistetuista malleista ja lisäksi johdan kaikki tässä työssä käytetyt menetelmät mahdollisimman pedagogisen lähesymistavan saavuttamiseksi.
Yksikään kvanttisysteemi ei voi olla täysin eristetty ympäristöstään, mikä johtaa informaation välittymiseen systeemin ja ympäristön välillä. Optomekaniikassa, missä tyypillinen tutkittava systeemi on peileistä koostuva optinen kaviteetti yhdistettynä mekaaniseen värähtelijään, systeemin ja ympäristön lineaarisesta kytkennästä johtuvat dissipaatioilmiöt ovat hyvin tunnettuja. Epälineaarisia ilmiöitä ei kuitenkaan ymmärretä yhtä laajasti. Tutkin epälineaarista kytkentää kaviteetin ja lämpökylvyn välillä ja havainnollistan tästä kytkennästä johtuvia ilmiöitä kuten epälineaarista dissipaatiota. Esitän myös optisen kaviteetin epälineaarisen dissipaation oikeuttavan mallin, missä optinen kaviteetti ja lämpökylpy vuorovaikuttavat kaksitilasysteemien kanssa. Antaakseni tämän työn tuloksille kontekstia, sisällytän pohjustavat katsaukset optomekaniikkaan, avoimiin kvanttisysteemeihin ja kaksitilasysteemeihin sekä näiden aihealueiden tutkimiseen käytettäviin menetelmiin. Esitän myös esimerkkilaskuja yksinkertaistetuista malleista ja lisäksi johdan kaikki tässä työssä käytetyt menetelmät mahdollisimman pedagogisen lähesymistavan saavuttamiseksi.
Tutkielmassa käsitellään avoimia kvanttisysteemejä ja niiden kehitystä, lisäksi tutkielman lopussa simuloidaan tiettyä kvanttisysteemiä. Avoimien kvanttisysteemeiden vuorovaikuttaessa ympäristön kanssa, kvanttisysteemi kokee dekoherenssia, menettäen informaatiota ympäristöönsä. Dekoherenssi on keskeinen osa avoimen kvanttisysteemin kehittymistä. Avoimen kvanttisysteemin kehitystä ei voida kuvata unitaarioperaattoreilla, toisin kuin suljetulle systeemille. Kehitystä saadaan, kuitenkin mallinnettua masteryhtälöiden avulla. Kehitys voi olla Markovista, milloin kvanttisysteemi vain vuotaa informaatiota ympäristöönsä. On myös mahdollista, että ympäristö vuotaa informaatiota takaisin kvanttisysteemin, milloin kvanttisysteemin kehityksessä täytyy huomioida ympäristön muisti. Todellisuudessa kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia, sillä mitään systeemiä ei voida eristää täysin ympäristöstään. On myös hyvä huomata, että masteryhtälöt ovat approksimaatioita systeemin kehityksestä, jotka pohjautuvat yksinkertaistuksiin ja oletuksiin.
Tämä diplomityö käsittelee optiikan motivoimaa operaattoriteoriaa. Optiikan kannalta tarkastellaan optisia järjestelmiä, jotka rakentuvat samalla optisella akselilla sijaitsevista linsseistä. Fysikaaliselta kannalta optiikkamme on pääsääntöisesti Fourier-optiikkaa, joka ottaa huomioon valon diffraktiivisen aaltoluonteen, mutta tarkastelemme myös sädeoptiikkaa, joka ei tähän kykene. Fourier-optiikan operaattoriteoriassa tarvitaan L2(Rn):n integraalioperaattoreita. Tarkastellaan siis integraalioperaattoreita funktioavaruuksissa. Esitellään Fockin funktioavaruus, ja käydään läpi integraalioperaattoreiden ominaisuuksia tällä funktioavaruudella. Sekä Fourier-optisten operaattorien että sädeoptiikassa esiintyvien matriisien joukot ovat ryhmiä. Täten työssä käydään läpi myös ryhmäteoriaa. Erityisen sijan saa symplektisten matriisien ryhmä Sp(2n,R). Tämän todetaan olevan sädeoptiikassa esiintyvien operaattoreiden ryhmä ja sitä tarkastellaan mm. Lien ryhmänä. Todistetaan lisäksi mille tahansa symplektiselle matriisille pätevä algebrallis-konstruktiivinen matriisihajotelma yksinkertaisiin generaattoreihin. Tällainen hajotelma ei sellaisenaan ole tekijän tietämyksen mukaan tunnettu. Vihdoin ryhmien yhteydessä tarkasteltua esitysteoriaa, integraalioperaattoreiden yhteydessä tarkasteltua Fockin funktioavaruutta ja sen teoriaa käytetään metaplektisen esityksen konstruoimiseen. Metaplektinen esitys on ryhmärakenteen säilyttävä yksi kahteen kuvaus sädeoptisen symplektisen matriisiryhmän ja Fourier-optisen integraalioperaattoreiden ryhmän välillä. Lisäksi lasketaan aiemmin todistetun algebrallis-konstruktiivisen hajotelman mukaisten generaattoreiden kuvat tässä esityksessä.
Kvanttimekaniikan teoriassa suljettuja, ympäristöstään eristettyjä systeemejä koskevat tulokset ovat hyvin tunnettuja. Eräs tärkeä erityispiirre tällaisille systeemeille on, että niiden aikakehitys on unitaarista. Oletus siitä, että systeemi on suljettu, on osaltaan tietysti vain yksinkertaistus. Käytännössä kaikki kvanttimekaaniset systeemit vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa ja tästä johtuen niiden dynamiikka monimutkaistuu oleellisesti. Kuitenkin tietyissä tapauksissa systeemin aikakehitys voidaan ratkaista, ainakin approksimatiivisesti. Tärkeimpinä esimerkkeinä on ympäristön joko nopea tai erittäin hidas muutos kvanttisysteemin ominaiseen aikaskaalaan verrattuna. Näistä erityisesti jälkimmäinen on käyttökelpoinen oletus monissa fysikaalisissa tilanteissa. Tällöin voidaan suorittaa niin sanottu adiabaattinen approksimaatio. Sen mukaan systeemi, joka on aikakehityksen generoivan Hamiltonin operaattorin ominaistilassa, pysyy vastaavassa ominaistilassa ympäristön muuttuessa äärettömän hitaasti, mikäli systeemin eri energiatasot eivät leikkaa toisiaan. Todellisissa tilanteissa muutos ei tietenkään voi olla äärettömän hidasta ja myös energiatasojen leikkaukset ovat mahdollisia, jolloin tapahtuu transitio eri ominaistilojen välillä. Energiatasojen leikkauksilla on oleellisia vaikutuksia erittäin monissa fysikaalisissa prosesseissa ja niitä kuvaamaan on luotu monia malleja kvanttimekaniikan alkuajoista lähtien aina tähän päivään saakka. Nykyinen teknologinen kehitys on avannut uudenlaisen mahdollisuuden ilmiön kokeelliseen varmentamiseen ja hyödyntämiseen. Tämän vuoksi kyseisten mallien dynamiikan ja erityisesti energiatasojen useiden peräkkäisten leikkausten aiheuttamien koherenssi-ilmiöiden selvittäminen on tärkeää. Tässä työssä käsitellään kvanttimekaanisia kaksitasosysteemejä, joissa esiintyy energiatasojen leikkauksia sekä niiden pitkän aikavälin dynamiikkaa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin kahteen tiettyyn malliin. Näistä ensimmäinen, Landau-Zener -malli, on tunnetuin ja sovelluksissa käytetyin malli. Kuitenkin erityisen mielenkiinnon kohteena on niin kutsuttu parabolinen malli, jolle johdetaan eri approksimaatioita käyttäen asymptoottiset transitiotodennäköisyydet eri tilojen välille. Näitä verrataan numeerisiin tuloksiin.
Viime vuosina on tutkittu paljon onttojen optisten kuitujen soveltumista neutraalien atomien liikkeen ohjaamiseen. Merkittävän ongelman monimuotokuitujen kohdalla muodostaa eri kenttämuotojen interferenssistä aiheutuva muotokohina, jonka seurauksena kuidun sisäpinnalle ilmestyy pimeitä alueita. Nämä tekevät atomien ohjaamiseen tarvittavasta optisesta potentiaalista spatiaalisesti erittäin epähomogeenisen. Jos lasersäteen sisääntulokulmaa kuitenkin moduloidaan riittävän nopeasti, kuidussa etenevät atomit näkevät aikakeskiarvoistetun efektiivisen potentiaalin, joka voi olla hyvinkin tasainen. Tässä diplomityössä esitetään edellä mainitun värähtelymenetelmän perusteellinen analyysi. Työn alussa ratkaistaan onton optisen monimuotokuidun etenevät kenttämuodot sekä niiden kenttäjakaumat kuidun ulostulopäässä, myös optisella lähialueella. Tämän jälkeen tutkitaan, miten syttyvien kenttämuotojen joukko riippuu tulevan lasersäteen sisääntulokulmasta, sen vyötärön leveydestä ja kohdistuksesta onton kuidun päätyyn. Saatuja tuloksia käytetään edelleen vaimenevan kentän muotokohinaltaan tasoitetun intensiteettiprofiilin konstruointiin. Osoittautuu, että alimman lineaarisesti polarisoituneen kenttämuodon sylinterisymmetrisen ulostulojakauman intensiteetti keskittyy voimakkaasti kuidun akselille optisessa lähikentässä. Täten se soveltuu kylmien atomien "työntämiseen" kuidun sisälle. Korkeampien kenttämuotojen ulostulojakaumat ovat pimeitä kuidun akselilla, ja niitä voidaan siten käyttää onttojen lasersäteiden tuottamiseen ja atomien siirtämiseen kuidun sisälle myös optisesta kaukokentästä. Gaussisen lasersäteen osuessa keskelle onton kuidun aukkoa, syttyvien kenttämuotojen joukko riippuu ainoastaan säteen sisääntulokulmasta, mutta ei juurikaan sen vyötärön koosta. Kun tuleva säde kohdistetaan kuidun ytimeen, tämä joukko määräytyy voimakkaasti kenttämuotojen radiaalisen osan perusteella, jos sisääntulokulma on kuidun ja säteen muodostaman systeemin symmetriatasossa. Sisääntulokulman olleessa tätä tasoa vastaan kohtisuorassa suunnassa, kenttämuodot syttyvät puolestaan niiden kulmariippuvan osan määrääminä. Kun lasersäteen sisääntulokulmaa moduloidaan em. symmetriatasoa vastaan kohtisuorassa suunnassa, vaimenevan kentän tasoitetussa jakaumassa saavutetaan matalin muotokohinan kontrasti. Symmetrisessä tapauksessa muotokohinan kontrasti ei koskaan saavuta tällaista paikallista minimiä, mutta intensiteetin keskiarvo voi tässä tapauksessa olla kuidun sisäpinnalla kaksikin kertaa niin suuri kuin symmetrian rikkovassa tapauksessa. Saadut tulokset osoittavat, että muotokohinaa voidaan tasoittaa huomattavasti enemmän, kuin mitä tähän mennessä ainoassa raportoidussa kokeellisessa työssä on esitetty.
Tällä hetkellä kvanttilaskennan ala kehittyy nopeasti. Tutkijat vievät alaa eteenpäin, ja yritykset tarjoavat käyttäjille joko kvanttilaskentatehoa tai kvanttitietokoneita. Nämä ovat kuitenkin vielä varhaisia demonstraatioita, ja täysimittaisen kvanttitietokoneen kehittäminen jatkuu. Ratkaistavien haasteiden joukossa on kubittien kytkeminen eri fyysisiin järjestelmiin. Tässä väitöskirjassa esitetty työ edistää piipohjaisten kubittien luku- ja kytkentäsmenetelmien kehittämistä. Tämä väitöskirja keskittyy materiaalivioista tai valmistusvirheistä johtuvien vaikutusten ratkaisemiseen tai hallintaan. Yleisesti ottaen nämä virheet vaikuttavat kubitin tilan lukuun ja pahimmassa tapauksessa estävät sen kokonaan. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan optoelektronisen luku- ja mittausmenetelmää donoreiden spinille. Järjestelmää viritettiin valolla ja donorijoukon spinien tila luettiin sähköisesti. Kokeissa havaittiin odottamattomia ilmiöitä, jotka voitaitiin selittää materiaalin venymän avulla. Venymä voi olla piikiteen sisäistä, mutta se voi myös olla seurausta piin pinnalle asetetuista metallielektrodeista. Koska metallin ja piin lämpölaajenemiskertoimet eivät ole yhtenevät, näytteen jäähdyttäminen aiheuttaa venymää metallin ja piin rajapinnassa. Venymän vaikutuksia eksitonitransitioon tutkittiin kokeellisesti ja simulaatioiden avulla. Saimme lähes täydellisen sovituksen kokeellisiin tuloksiin niin sanotulla Pikus-Bir-teorialla. Toisessa artikkelissa käsitellään optomekaanista laitetta, joka on suunniteltu kvanttitilan muuttamiseksi optiseksi signaaliksi. Sekä laitteen mekaaniset että optiset ominaisuudet eivät vastanneet odotuksia verrattuna aiempiin kokeisiin. Erityisesti optomekaaninen resonanssi, jossa optiset ja mekaaniset tilat ovat kytkeytyneet toisiinsa, vaihtelee optisen aallonpituuden funktiona. Lisäksi mekaaninen tila oli jakautunut, mikä aiheutti kaksi resonanssihuippua. Odottamattomat tulokset osoittautuivat johtuvan donori-implantointiprosessista, jossa korkean energian donori-ioneja ammutaan piihin. Tämän seurauksena piikide kärsii vaurioita, joka vaikuttavat optisiin ja mekaanisiin ominaisuuksiin. Kidevauriot voidaan korjata hehkuttamalla näyte implantoinnin jälkeen uunissa. Kidevaurioiden korjautuminen näkyi mittauksissa ja se voitiin selittää myös FEM-simulaatiolla. Kubitin tilan ulosluennan lisäksi kvanttimuuntimet ovat tärkeitä, kun otetaan huomioon käynnissä oleva kvanttivallankumous. Kvanttimuuntimet muuttavat kvantti-informaation koherentisti yhdestä fyysisestä järjestelmästä toiseen. Esimerkiksi spintila voitaisiin muuntaa optisiksi tai sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit voivat kulkea pitkiä matkoja ja kytkeä eri kvanttijärjestelmiä toisiinsa. Kolmannessa artikkelissa ja väitöskirjan neljännessä luvussa ehdotetaan kahta erilaista piipohjaista universaalia optomekaanista kvanttimuunninta. Niiden suorituskykyä arvioidaan simulaatioiden ja teoreettisten tarkastelujen avulla. Avainsanat: Eksitonit, optomekaniikka, kubitti, fotonikide, fononikide
Varantolaskenta kehitettiin yksinkertaistamaan muistia hyödyntävien takaisinkytkettyjen neuroverkkojen koulutusprosessia. Koko verkon kouluttamisen sijaan hyödynnetään systeemin eli varannon luonnollista dynamiikkaa ja lineaarisesti koulutettavaa tasoa lukemaan varannossa olevaa informaatiota. Ideaa on jatkettu kvanttikoneoppimiseen, jossa varantona toimivatkin kvanttisysteemit. Kvanttivarantolaskennan etuna on monipuolisempi varannon tila-avaruuden hyödyntäminen kvantti-ilmiöiden kuten superposition ja kietoutumisen kautta. Kvanttisysteemien käyttö mahdollistaa myös hyvin ilmaisukykyisen varannon rakentamisen, ilman että fyysisiä informaatioyksiköitä, esimerkiksi kubitteja, tarvitaan suuria määriä. Kvanttiteknologia on viime vuosina kehittynyt ja toimivien kvanttitietokoneiden määrä on lisääntynyt, mutta silti niiden hyötyjä hankaloittaa tarvittavien resurssien määrä, toteutus ja herkkyys. Ongelmat ovatkin läsnä myös käytännön kvanttivarantolaskennassa ja tässä tutkielmassa käsitellään uutta lähestymistapaa näihin ongelmiin niin sanotun digitaalisen kaksosen myötä. Kyseinen digitaalinen kaksonen on matemaattisesti varannosta muodostettu kopio, jonka tarkoituksena on jäljitellä oikean varannon toimintaa. Tutkielmassa käydään läpi digitaalisen kaksosen rakentaminen neljän kubitin kvanttipiiristä simuloidun varannon pohjalta. Tarkoituksena oli selvittää, onko lähestymistapa oikeasti mahdollinen ja onko kaksosen suorituskyky riittävä oikeaan varantoon verrattuna. Aihetta pohjustetaan tarkastelemalla varantolaskentaa yleisellä tasolla sekä klassisten neuroverkkojen pohjalta, että kvanttisysteemien kautta. Digitaalisen kaksosen muodostaminen onnistui käyttämällä alkuperäisen varannon funktioavaruuden kantaa ja sen suorituskyky oli hyvin lähellä kvanttivarantoa. Kvanttivarannon mittaustuloksista saadut havaintosuureet voitiin rakentaa uudelleen, siten että vähintään 96% jokaisen suureen alkuperäisestä varianssista voitiin selittää. Kaksonen jäljitteli varannon tuloksia hyvin läheisesti erilaisissa muistia ja yleistämistä vaativissa tehtävissä. Varannon ja kaksosen normalisoitu keskimääräinen neliövirhe tehtävissä erosi toisistaan noin 0.01 verran. Tämän lisäksi kaksoseen vaadittava laskennallinen raskaus oli huomattavasti pienempi kuin kvanttivarannon simuloimiseen vaadittava laskentateho. Kaksosen simulointi oli jopa satoja kertoja nopeampaa, mikä voi vaikuttaa siihen, milloin fyysisen kvanttitietokoneen käyttö on perusteltua.