Volframaadi kristallid on laialdaselt kasutuses stsintillaatoritena ioniseeriva kiirguse detekteerimisel. Näiteks omavad nad rakendusi meditsiinilistes uuringutes, turvasüsteemides ja kõrge energia füüsikas. Selleks, et parandada stsintillaatorite efektiivsust, on oluline omada võimalikult täpset ettekujutust nende stsintillatsiooni mehhanismidest. See puudutab näiteks stsintillaatori mitteproportsionaalset kostet, mis on üks tõsisemaid seni lahendamata probleeme stsintillaatorite jaoks. Mitteproportsionaalsus tähendab, et stsintillatsiooni footonite arv ei ole proportsionaalne neelatava kõrge energiaga osakese energiaga. Tulemuseks on stsintilaatori energeetilise lahutusvõime märgatav halvenemine. Antud töös uuritakse nii teoreetiliste kui eksperimentaalsete vahenditega ergastatud seisundite dünaamikat, mis on osa stsintillatsiooni protsessist. Arendatakse mitmeid mudeleid kirjeldamaks ergastuse, termilisatsiooni ja luminestsentsi staadiume. Mudeleid rakendatakse edukalt valitud volframaadi kristallide peal. Töö oluliseimaks tulemuseks võib lugeda mitteproportsionaalsuse täpse mudeli väljatöötamist, mis põhineb dipool-dipool interaktsioonil eksitonide vahel ja on rakendatav eksitonkiirgusel põhinevate stsintillaatorite jaoks.
Volframaadi kristallid on laialdaselt kasutuses stsintillaatoritena ioniseeriva kiirguse detekteerimisel. Näiteks omavad nad rakendusi meditsiinilistes uuringutes, turvasüsteemides ja kõrge energia füüsikas. Selleks, et parandada stsintillaatorite efektiivsust, on oluline omada võimalikult täpset ettekujutust nende stsintillatsiooni mehhanismidest. See puudutab näiteks stsintillaatori mitteproportsionaalset kostet, mis on üks tõsisemaid seni lahendamata probleeme stsintillaatorite jaoks. Mitteproportsionaalsus tähendab, et stsintillatsiooni footonite arv ei ole proportsionaalne neelatava kõrge energiaga osakese energiaga. Tulemuseks on stsintilaatori energeetilise lahutusvõime märgatav halvenemine. Antud töös uuritakse nii teoreetiliste kui eksperimentaalsete vahenditega ergastatud seisundite dünaamikat, mis on osa stsintillatsiooni protsessist. Arendatakse mitmeid mudeleid kirjeldamaks ergastuse, termilisatsiooni ja luminestsentsi staadiume. Mudeleid rakendatakse edukalt valitud volframaadi kristallide peal. Töö oluliseimaks tulemuseks võib lugeda mitteproportsionaalsuse täpse mudeli väljatöötamist, mis põhineb dipool-dipool interaktsioonil eksitonide vahel ja on rakendatav eksitonkiirgusel põhinevate stsintillaatorite jaoks.
Termodynamiikan yksinkertaisia ja yleispäteviä perusperiaatteita voidaan soveltaa luonnontutkimuksessa monilla eri alueilla. Albert Einstein totesi vuonna 1949, että termodynamiikka on kattavista fysikaalisista teorioista ainoa, jota ei varmasti tulla koskaan hylkäämään. Termodynamiikan toinen pääsääntö hallitsee kaikkia palautumattomia,irreversiibeleitä, prosesseja. Tieto siitä, että lämpö ja energia ylipäätään siirtyvät aina korkeammista arvoista kohti matalampia, koskee myös mikroskooppisten hiukkassysteemien kehitystä. Tilastolliseen mekaniikkaan perustuva termodynamiikka ei kuitenkaan perinteisessä muodossaan sisällä riittäviä välineitä mikroskooppisten järjestelmien kuvaamiseen. Se pitäytyy todellisuuskuvailussaan suljettuihin hiukkassysteemeihin, kun taas hiljattain muotoiltu avointen järjestelmien tilastollinen mekaniikka tarkastelee todellisuutta energiamaisemana, jonka tiheyserot pyrkivät virtausten myötä tasoittumaan. Tämä energian ja vaikutuksen käsitteisiin perustuva kokonaisvaltainen kuvaus tarjoaa tarkastelunarvoisen kehikon, jossa entropian kasvu voidaan sovittaa yhteen evoluution ja yhä mutkikkaampien rakenteiden syntymisen kanssa. Myös monet kvanttimekaniikan keskeiset tulkintaongelmat aina mittausongelmaa myöten saavat uutta valaistusta.
Kvanttilaskennasta odotetaan mullistavaa teknologiaa, mutta miten sitä oikeastaan pyritään toteuttamaan ja kuinka pitkälle kehitys on edennyt? Mitä muuta tarvitaan kuin vain paljon kubitteja? Tässä kirjallisuuskatsauksessa pyritään alaan perehtymättömälle ymmärrettävällä tavalla selvittämään kvanttilaskennan johtavat toteutusmenetelmät, nykytila ja merkittävimmät haasteet pääpiirteissään. Kvanttilaskennan idea alkoi kehittymään 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, ja 1990-luvulla kvanttialgoritmien tutkimus lisäsi löydöksillään alan saamaa huomiota. 2000-luvun alkuun mennessä oli jo onnistuttu kokeellisesti tuottamaan pieniä, korkeintaan muutaman kubitin systeemejä useammalla erilaisella menetelmällä. Kubitiksi voidaan periaatteessa valita mikä tahansa hallittavissa oleva kaksitilainen kvanttisysteemi, mutta lupaavimmat toteutukset perustuvat atomi-ionien elektronien viritystiloihin tai suprajohtaviin värähtelypiireihin. Ioniloukku pitää kubitteina käytettävät jäähdytetyt ionit sähkömagneettisten kenttien avulla leijumassa tyhjiössä. Kubittien tilaa hallitaan eli portteja toteutetaan sopivan polarisaation, taajuuden ja keston laser- tai mikroaaltopulsseilla. Laskennalle välttämättömät kahden kubitin portit hyödyntävät informaation välityksessä loukussa pidettävien ionien yhteisen värähtelyliikkeen kvantittumista. Suprajohtavien piirien valmistuksessa sovelletaan puolijohdeteollisuuden menetelmiä. Värähtelypiirin energiatilat ovat kvantittuneet, ja näistä kaksi alinta vastaavat kubitin tiloja. Siirtymiä näiden tilojen välillä hallitaan mikroaaltosäteilyllä, jonka fotonien energia vastaa energiatilojen erotusta. Kubittien keskinäinen lomittaminen usean kubitin operaatioissa on mahdollista piirien ollessa kytkettyinä toisiinsa kapasitiivisesti tai induktiivisesti, toteutustavasta riippuen. Kvanttitietokoneet vaativat huomattavan monipuolista laitteistoa muun muassa kubittien jäähdyttämiseen ja mittaamiseen sekä hallintasignaalien tuottamiseen ja välittämiseen. Nykyään kvanttitietokoneilla pystytään jo suorittamaan lyhyitä algoritmeja, mutta käytännön kannalta merkityksellisten ongelmien ratkaisemisessa klassiset supertietokoneet pärjäävät edelleen paremmin. Kvanttitietokoneiden skaalaamista hyödylliseen mittakaavaan hidastavat lukuisat ongelmat, joista suuri osa perustuu vaatimukseen voida hallita suurta määrää häiriöherkkiä kubitteja erittäin tarkasti.
Kvanttimekaniikan teoriassa suljettuja, ympäristöstään eristettyjä systeemejä koskevat tulokset ovat hyvin tunnettuja. Eräs tärkeä erityispiirre tällaisille systeemeille on, että niiden aikakehitys on unitaarista. Oletus siitä, että systeemi on suljettu, on osaltaan tietysti vain yksinkertaistus. Käytännössä kaikki kvanttimekaaniset systeemit vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa ja tästä johtuen niiden dynamiikka monimutkaistuu oleellisesti. Kuitenkin tietyissä tapauksissa systeemin aikakehitys voidaan ratkaista, ainakin approksimatiivisesti. Tärkeimpinä esimerkkeinä on ympäristön joko nopea tai erittäin hidas muutos kvanttisysteemin ominaiseen aikaskaalaan verrattuna. Näistä erityisesti jälkimmäinen on käyttökelpoinen oletus monissa fysikaalisissa tilanteissa. Tällöin voidaan suorittaa niin sanottu adiabaattinen approksimaatio. Sen mukaan systeemi, joka on aikakehityksen generoivan Hamiltonin operaattorin ominaistilassa, pysyy vastaavassa ominaistilassa ympäristön muuttuessa äärettömän hitaasti, mikäli systeemin eri energiatasot eivät leikkaa toisiaan. Todellisissa tilanteissa muutos ei tietenkään voi olla äärettömän hidasta ja myös energiatasojen leikkaukset ovat mahdollisia, jolloin tapahtuu transitio eri ominaistilojen välillä. Energiatasojen leikkauksilla on oleellisia vaikutuksia erittäin monissa fysikaalisissa prosesseissa ja niitä kuvaamaan on luotu monia malleja kvanttimekaniikan alkuajoista lähtien aina tähän päivään saakka. Nykyinen teknologinen kehitys on avannut uudenlaisen mahdollisuuden ilmiön kokeelliseen varmentamiseen ja hyödyntämiseen. Tämän vuoksi kyseisten mallien dynamiikan ja erityisesti energiatasojen useiden peräkkäisten leikkausten aiheuttamien koherenssi-ilmiöiden selvittäminen on tärkeää. Tässä työssä käsitellään kvanttimekaanisia kaksitasosysteemejä, joissa esiintyy energiatasojen leikkauksia sekä niiden pitkän aikavälin dynamiikkaa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin kahteen tiettyyn malliin. Näistä ensimmäinen, Landau-Zener -malli, on tunnetuin ja sovelluksissa käytetyin malli. Kuitenkin erityisen mielenkiinnon kohteena on niin kutsuttu parabolinen malli, jolle johdetaan eri approksimaatioita käyttäen asymptoottiset transitiotodennäköisyydet eri tilojen välille. Näitä verrataan numeerisiin tuloksiin.
Materiaalin viritystilat linkittyvät erottamattomasti paikallisen optisen ympäristön energiatilojen kanssa, kun materiaalin ja sen optisen ympäristön energiatilat ovat resonansissa ja kytkeytyminen niiden välillä on tarpeeksi vahvaa. Tällaisen vahvasti kytkeytyneen valon ja materian hybridin uudet energiatilat ovat hyvin erilaiset, kuin pelkän valon tai materiaalin energiatilat erikseen. Uusien energiatilojen erotusta kutsutaan Rabi jakautumiseksi. Spektroskopiassa absorptiospektrin Rabi jakautuminen on tunnusomainen piirre vahvalle kytkennälle. Tässä tutkielmassa havainnollistetaan, miksei väriaine-molekyylien ja optisten kaviteettien välisen vahvan kytkennän aiheuttamaa Rabi jakautumista pystytä selittämään spektrin jakautumisella, joka muodostuu väriaineen absorboidessa kaviteettimoodista. Optiset Fabry-Perot kaviteetit luotiin höyrystämällä peilinä toimivat hopeakerrokset valoresiiniohutkalvon alle ja päälle. Lasin päälle luodut kaviteetit ovat satojen nanonetrien paksuisia ja niillä on leveät resonanssit. Säätämällä ohutkalvon paksuutta kaviteettimoodin resonanssienergia saatiin vastaamaan väriaineen elektronista viritysenergiaa. Lisäämällä väriainetta peilen väliseen ohutkalvoon muodostetaan vahvasti kytkeytynyt järjestelmä, josta voidaan mitata huoneen lämpötilassa satojen millielektronivolttien Rabi jakautuminen. Samankaltainen spektrin jakautuminen voidaan luoda transmittanssispektriin asettamalla väriainetta sisältäviä ohutkalvoja tyhjän kaviteetin perään. Lisätyt ohutkalvot absorboivat vain kaviteetin läpäissyttä valoa muuttamatta heijastusspektriä. Optisia kaviteetteja simuloitiin käyttäen siirtomatriisimenetelmää. Kaviteettien rakenne optimoitiin siten, että kaviteetin λ/2-resonanssimoodin energia vastaa Rhodamiini 6G (R6G) väriainemolekyylin elektronista viritystä. Kaviteetin eri kerrosten paksuudet mitattiin atomivoimamikroskoopilla. Vahvasti kytkeytyneet ja uudelleenabsorboivat kaviteettijärjestelmät karakterisoitiin mittaamalla transmittanssi- ja heijastusspektrit. Järjestelmien absorptio laskettiin mitatuista spektreistä yhtälöllä A = 1 - T - R. Kaviteettien dispersiot selvitettiin tekemällä optiset mittaukset eri kulmilla. Ainoastaan vahvasti kytketyn järjestelmän absorptiospektreissä huomataan spektrin jakautuminen . Kasvattamalla R6G:n konsentraatiota kaviteetissa 140 millimoolista 275 millimooliin vakuumi Rabi jakautuminen kasvoi kiinteän kulman absorptiomittauksessa 150 millielektronivoltista 220 millielektronivolttiin. Tulokset vastaavat teoriaa, jonka mukaan vakuumi Rabi jakautuminen riippuu lineaarisesti molekyylien konsentraation neliöjuuresta.
TURUN YLIOPISTO Fysiikan ja tähtitieteen laitos LUOMA, KIMMO Ei-Markovisten Monte Carlo menetelmien vertailu Pro gradu, 103 s., 18 liites.Fysiikka Toukokuu 2010 Suljettu kvanttisysteemi on täydellisesti eristetty muusta maailmankaikkeudesta. Tällaisen systeemin aikakehitys on unitaarista.Luonnollisesti tämä on vain hyödyllinen approksimaatio.Käytännössä kaikki kvanttisysteemit ovat avoimia systeemejä.Avoin systeemi on systeemi joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.Tämä vuorovaikutus johtaa siihen että systeemin ja ympäristön tilat kietoutuvat toisiinsa ja aikakehitys ei ole enää unitaarista.Ei-unitaarinen aikakehitys aiheuttaa dissipaatiota ja dekoherenssia mikä johtaa siihen, että kvanttisysteemi menettää kvanttiominaisuutensa.Joissakin tapauksissa voidaan approksimoida, että avoin systeemi ei muista aikaisempaa tilaansa ja tällöin sanotaan, että se on Markovinen.Kun tätä approksimaatiota ei voida tehdä on systeemi ei-Markovinen.Ei-Markovisuus on ominaisuus jonka käsittely on hankalaa ja tunnetaan vain muutamia systeemejä, jotka voidaan ratkaista analyyttisesti.Tämän lisäksi myös niiden simuloiminen on vaikeaa, sillä yksinkertaiseen Markoviseen tapaukseen kehitetyt menetelmät eivät toimi.Tässä työssä esitellään avointen kvanttisysteemien teoriaa Markovisille ja ei-Markovisille systeemeille, esitellään joitakin Monte Carlo-simulaatiomenetelmiä Markovisille systeemeille ja verrataan numeerisesti kolmen erilaisen ei-Markovisille systeemeille suunnitellun Monte Carlo menetelmän suorituskykyä.Menetelmät joita tutkitaan ovat Non-Markovian Quantum Jump (Phys.Rev. Lett.100, 180402), Doubled Hilbert Space (Phys.Rev. A 59, 1633) ja Tripled Hilbert Space (Phys.Rev. A 70, 012106) .Em. menetelmien suorituskykyä verrataan mittaamalla CPU-ajan kulutusta, tietokoneen muistin kulutusta ja menetelmien tarkkuutta suoritettaessa simulaatioita yksinkertaisilla kvanttioptisilla systeemeillä.Lisäksi tutkitaan millaisen fysikaalisen tulkinnan NMQJ, DHS ja THS menetelmät antavat ei-Markovisen systeemin dynamiikalle ja miten eri menetelmät kuvaavat systeemin muistia.Numeerinen vertailu osoitti, että NMQJ on huomattavasti tehokkaampi kuin DHS ja THS mitattuna muistin ja CPU-ajan kulutuksella.Tarkkuudessa ei ollut suuria eroja, mutta simulaatiot antoivat viitteitä siitä, että NMQJ-menetelmän avulla on mahdollista saavuttaa haluttu tarkkuus laskennallisesti edullisemmilla parametrivalinnoilla kuin DHS-ja THS-menetelmillä.Simulaatioita tehdessä korostui, että NMQJ-menetelmä oli yksinkertaisempi käyttää kuin DHS ja THS johtuen siitä, että systeemin Hilbertin avaruutta ei tarvitse laajentaa.Samasta syystä NMQJ-menetelmä antaa myös selkeämmän fysikaalisen kuvan ei-Markovisesta muistista kuin DHS ja THS, sillä näissä menetelmissä ei-Markovisen muistin kuvaamiseen tarvitaan ylimääräisiä kvanttitiloja.
Tällä hetkellä kvanttilaskennan ala kehittyy nopeasti. Tutkijat vievät alaa eteenpäin, ja yritykset tarjoavat käyttäjille joko kvanttilaskentatehoa tai kvanttitietokoneita. Nämä ovat kuitenkin vielä varhaisia demonstraatioita, ja täysimittaisen kvanttitietokoneen kehittäminen jatkuu. Ratkaistavien haasteiden joukossa on kubittien kytkeminen eri fyysisiin järjestelmiin. Tässä väitöskirjassa esitetty työ edistää piipohjaisten kubittien luku- ja kytkentäsmenetelmien kehittämistä. Tämä väitöskirja keskittyy materiaalivioista tai valmistusvirheistä johtuvien vaikutusten ratkaisemiseen tai hallintaan. Yleisesti ottaen nämä virheet vaikuttavat kubitin tilan lukuun ja pahimmassa tapauksessa estävät sen kokonaan. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan optoelektronisen luku- ja mittausmenetelmää donoreiden spinille. Järjestelmää viritettiin valolla ja donorijoukon spinien tila luettiin sähköisesti. Kokeissa havaittiin odottamattomia ilmiöitä, jotka voitaitiin selittää materiaalin venymän avulla. Venymä voi olla piikiteen sisäistä, mutta se voi myös olla seurausta piin pinnalle asetetuista metallielektrodeista. Koska metallin ja piin lämpölaajenemiskertoimet eivät ole yhtenevät, näytteen jäähdyttäminen aiheuttaa venymää metallin ja piin rajapinnassa. Venymän vaikutuksia eksitonitransitioon tutkittiin kokeellisesti ja simulaatioiden avulla. Saimme lähes täydellisen sovituksen kokeellisiin tuloksiin niin sanotulla Pikus-Bir-teorialla. Toisessa artikkelissa käsitellään optomekaanista laitetta, joka on suunniteltu kvanttitilan muuttamiseksi optiseksi signaaliksi. Sekä laitteen mekaaniset että optiset ominaisuudet eivät vastanneet odotuksia verrattuna aiempiin kokeisiin. Erityisesti optomekaaninen resonanssi, jossa optiset ja mekaaniset tilat ovat kytkeytyneet toisiinsa, vaihtelee optisen aallonpituuden funktiona. Lisäksi mekaaninen tila oli jakautunut, mikä aiheutti kaksi resonanssihuippua. Odottamattomat tulokset osoittautuivat johtuvan donori-implantointiprosessista, jossa korkean energian donori-ioneja ammutaan piihin. Tämän seurauksena piikide kärsii vaurioita, joka vaikuttavat optisiin ja mekaanisiin ominaisuuksiin. Kidevauriot voidaan korjata hehkuttamalla näyte implantoinnin jälkeen uunissa. Kidevaurioiden korjautuminen näkyi mittauksissa ja se voitiin selittää myös FEM-simulaatiolla. Kubitin tilan ulosluennan lisäksi kvanttimuuntimet ovat tärkeitä, kun otetaan huomioon käynnissä oleva kvanttivallankumous. Kvanttimuuntimet muuttavat kvantti-informaation koherentisti yhdestä fyysisestä järjestelmästä toiseen. Esimerkiksi spintila voitaisiin muuntaa optisiksi tai sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit voivat kulkea pitkiä matkoja ja kytkeä eri kvanttijärjestelmiä toisiinsa. Kolmannessa artikkelissa ja väitöskirjan neljännessä luvussa ehdotetaan kahta erilaista piipohjaista universaalia optomekaanista kvanttimuunninta. Niiden suorituskykyä arvioidaan simulaatioiden ja teoreettisten tarkastelujen avulla. Avainsanat: Eksitonit, optomekaniikka, kubitti, fotonikide, fononikide